Ovatko elämisen ja ymmärtämisen taidot hukassa?

Ilta-Sanomissa oli uutinen, johon on aivan pakko kommentoida. Juttu on julkaistu alunperin TalousSanomissa, josta voit käydä sen lukemassa tästä linkistä.
Lainaan uutisen tähän sellaisenaan. Eli tämän alla olevan tekstin lähde on Julkaistu: 15.10.2013 11:21
Työelämä Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ennakoi, että työnantajille voi olla suuri haaste opettaa kännykkäsukupolvi työelämään.
Puhelimiin ja muihin mobiililaitteisiin liittyvät pulmat ovat jo tuttuja joillakin työpaikoilla. Suomen yrittäjien pk-yritysbarometrissa yrittäjät ovat kertoneet, että nuorten yleiset työelämävalmiudet ovat heikentyneet.

– Valitettavasti kehitys on ollut sen suuntaista, sanoo ekonomisti Petri Malinen Suomen Yrittäjistä.

Hänen mukaansa työntekijän pitää ymmärtää perussäännöt, kuten kännykän käytön rajoitukset ja työajan velvoittavuus.

Rautaruukin henkilöstöjohtaja Heli Immonen pitää mahdollisena, että vastaisuudessa työntekijöiden kanssa on käytävä läpi mobiililaitteisiin liittyviä sääntöjä.

– Tähän mennessä emme ole pitäneet viestintälaitteiden käyttöä ongelmana, hän lisää.

Sen sijaan Rautaruukissa on laadittu ohjeet sosiaalisen median käytöstä. Niissä todetaan, että se kuuluu vapaa-aikaan.

Malinen korostaa, että viestintälaitteiden häiritsevyys tai sallittavuus on pitkälti kiinni työstä, työyhteisöstä ja sen tavoista ja säännöistä. Esimerkiksi asiakaspalvelussa on oltava läsnä. Niin kauppojen kuin ravintoloidenkin asiakkaat harmistuvat, jos henkilökunta palvelemisen sijaan räplää puhelimiaan.

Satunnainen omien asioiden hoito työn lomassa on silti tavallista, ja EK:n Mikko Nyssöläkin myöntää, että sitä on tehty iät ja ajat. Moni työnantaja on hiljaisesti hyväksynyt käytännön.

Asiantuntijatöissä toisten on vaikea tietää, mitä kukin tekee laitteillaan. Suomen Yrittäjien Petri Malinen huomauttaa, että tiedon etsiminen verkosta tai sosiaalisessa mediassa olo liittyy aika moniin tehtäviin. (Lähde: Ilta-Sanomat)
Oppilaitoksisa on sama ongelma. Nuoret tulevat tunnille ja avaavat sen jälkeen kännykkänsä/läppärinsä ja siirtyvät FB:n syvyyksiin. Opettaja on tietenkin huono kun hän puhuu hieman filosofisemmin aihepiirin ympäriltä tai laittaa itse etsimään tietoa netistä ja pohtimaan mm. hakusanoja. Koulussa oleminen tarkoittaa nimittäin joillekin sitä, että opettaja antaa kaikki vastaukset valmiina. Läpi pääsee tekemättä mitään.

Kuinka ihminen oppii sitten hakemaan tietoa ja oma-aloitteiseksi, jos häneltä ei sellaista vaadita? Kuulemani mukaan töissä sitten tehdään, koulu on eri asia. Hmmm.... ristiriidassa sitten on se, että samat ihmiset väittävät, että oppitunnit eivät ole riittävän käytännönläheisiä. 

 Sattuipa sopivasti, sillä emeritusprofessori Kari Uusikylä kirjoitti aiheesta Pohjalaisessa. Kari Uusikylä on kasvatustieteilijä ja hän on tehnyt uransa Helsingin yliopistossa.

Uusikylä pohtii kirjoituksessaan mm. opiskelijoiden tyytyväisyyttä, opettajan paremmuutta ja huonommuutta seuraavasti: "
Opiskelijat ovat Vaasassa tyytymättömiä opetukseen. Tyytyväisyysarviot kertovat vain osatotuuden opetuksen tasosta.
Jos opettaja haluaa pitää opiskelijat tyytyväisinä, kannattaa hyväksyä ala-arvoisetkin suoritukset. Näin varmistetaan opiskelijoiden tehokas ”läpivirtaus” ja valmistuminen.
Tosin tiedot ja taidotkin virtaavat silloin pään läpi, jälkiä jättämättä. Moni hyvä opettaja aiheuttaa tyytymättömyyttä, kun pitää kiinni tutkintovaatimuksista."

Mielestäni opettajan tehtävänä on aiheuttaa liikettä opiskelijan henkilökohtaisella kovalevyllä.  Yleensä ne asiat opitaan, jotka koskettavat tavalla tai toisella tunteita. Sanonta, että menestys tulee vain sanakirjassa ennen työntekoa pitää paikkansa. Kuitenkin todella moni tyytymättömimmistä opiskelijoista haaveilee huippu-urasta huippufirmassa.

Muutama vuosikymmen sitten edesmenneellä isoäidilläni oli tapana sanoa, että jos on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia. Sananlasku ärsytti minua silloin, mutta nyt alan olla siinä iässä, että luultavasti syväymmärrän, mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa. Toisaalta jos ei edes lusikalla vaadi, niin silloin ei ole mahdollisuus kehittymiseen.

Ja henkilökohtaisesti näen asian niin, että me opettajat olemme vastuussa työnantajalle antamistamme arvosanoista. Työnantajan on voitava luottaa siihen, että 5 saanut on sen arvoinen tiedoiltaan ja taidoiltaan.

Ehkä olemme siirtyneet curling- vanhemmuudesta curling- opettajuuteen.

Kari Uusikylän kolumni tässä. Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 15.10.2013.
Onko Vaasan ammattikorkeakoulu maan huonoin?
Ammattikorkeakoulujen paremmuuslistojen vuosittainen julkaiseminen kertoo koulutuspolitiikastamme. Pääpaino on sanalla ”politiikka”, ei sanalla ”koulutus”.
Kajaanin ammattikorkeakoulu putosi Talouselämän vuotuisella ranking-listalla ykkössijalta sijalle 15. kun 25 koulua pistettiin paremmuusjärjestykseen. Maallikkokin tajuaa, että näin ei voi käydä elleivät kriteerit ole mielivaltaisia tai tulosten mittaamisessa ole jotain outoa. Vaasa oli vertailussa viimeinen.
Arviointikriteerejä olivat mm. koulun vetovoima, rahoituksen monipuolisuus, innovatiivisuus, tutkinnon hinta, opintojen sujuminen, valmistuneiden työllistyminen, positiivinen aluevaikutus ja opiskelijoiden tyytyväisyys.
Onko koulutus pelkkää tuotantotaloutta höystettynä kaupallis-teollisilla laatumittareilla? Pääasia, opetuksen laatu tuntuu olevan vertailussa yhdentekevää.
Opiskelijat ovat Vaasassa tyytymättömiä opetukseen. Tyytyväisyysarviot kertovat vain osatotuuden opetuksen tasosta.
Jos opettaja haluaa pitää opiskelijat tyytyväisinä, kannattaa hyväksyä ala-arvoisetkin suoritukset. Näin varmistetaan opiskelijoiden tehokas ”läpivirtaus” ja valmistuminen.
Tosin tiedot ja taidotkin virtaavat silloin pään läpi, jälkiä jättämättä. Moni hyvä opettaja aiheuttaa tyytymättömyyttä, kun pitää kiinni tutkintovaatimuksista.
Osaako rakennusinsinööri valvoa enää rakentamista, osaako hoitaja laskea lääkkeet oikein?
Ehkä sillä ei ole väliä, kun tavoitellaan paremmuuslistojen kärkeä.
Entä millä koulun ”innovatiivisuutta” parannetaan? Ainakin sillä, että polkaistaan runsaasti ”projekteja”, jotka tuovat rahaa ja julkisuutta.
Opitaanko ulkomailla ammatillisesti jotain parempaa kuin kotimaassa? Onko opiskelijoiden ja opettajien pakko oleilla välillä Thaimaassa tai Italiassa, jotta tulisi arvioiduksi ”innovatiiviseksi ammattinsa kärkiyksilöksi,” huipuksi? Itsensä mainostamisen pakko on sekä säälittävää että ärsyttävää.
Paremmuuslistoja ovat vuosien varrella laatineet tilastomiehet, jotka rakastavat tarkkoja lukuja, mutta eivät taida tajuta koulutuksen ytimestä juuri mitään. Pääasia on, että mitataan jotain ja saadaan tarkkoja lukuja.
Esimerkki: Metropolia sijoittui ammattikorkeakoulujemme vertailussa vasta sijalle 17. Englannissa julkaistussa tuoreessa Suomen yliopistojen (!) vertailussa, Metropolia oli sijalla 11, monen yliopistomme edellä!
Ammattikorkeakoulujen englantilainen nimi ”University of Applied Sciences.” kuulostaa upealta – ja harhaanjohtavalta. ”University” on yliopisto ja ”science” on tiede. Ammattikorkeakoulu ei ole yliopisto, eikä siellä valmistu maistereita eikä tohtoreita.
Ei kai ammattitaitajien itsetunto ole niin heikko, että sitä pitää korjata leikkimällä tiedemiestä. Kyllä etevä käytännön taitaja aina paria dosenttia vastaa.
Kun katson Vaasassa teatterin takana olevaa valtavaa kuoppaa, johon nousee taloja, ajattelen, että ovatpa rakentajat lahjakkaita ja taitavia. Eivät he tekotieteellisyyttä tarvitse, vaan rautaista ammattitaitoa.
Se rapautuu, jos oheispuuhastelu ja imagon luominen nousevat pääasiaksi. Jos jonkun pitää sortua, sortukoot visioharhat ja mainostaulut eivätkä talot.
KARI UUSIKYLÄ
Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori
Lähde: Pohjalainen


Comments