Tuottaako koulu syrjäytyneitä?

Kuva Margit Mannila



Luokkaretki realisoituu kouluissa. Tuottaako koulu syrjäytyneitä?
Totean heti tähän alkuun, että Katariina Järvisen ja Laura Kolben vuonna 2008 ilmestynyt teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa on tänään ajankohtaisempi kuin mitä se ehkä ilmestyessään vielä oli. Muutos on ollut todella nopeaa ja teos oli aikaansa edellä. Kirjoitin vuonna 2010 aiheesta otsikolla Luokkaretki, jossa pohdin hyvin samankaltaista problematiikkaa, joka on nyt noussut esiin  PISA-tulosten myötä. Kukaan tosin ei puhu luokkaeroista, vaan syrjäytyneistä.

Tuottaako koulu syrjäytyneitä? Otsikko on provosoiva. Aivan tarkoituksellisesti.  PISA-tulokset ovat tulleet ja professori Juha. T. Hakala (2017) pohdiskeli tuloksia LinkedIn:ssä heti tulosten julkistamisen jälkeen ja hänen innoittamanaan otin asiaan kantaa myös tässä blogissa otsikolla Kuka ymmärtäisi suomalaista miestä? ja julkaisin saman kirjoituksen myös LinkedIn-verkostolleni. 


Jos pudokkaita olisivat työt olisiko asiasta noussut keskustelua?
Referoin Ervastin kirjoitusta osaksi omaa tekstiäni. Ervasti (2017) aloittaa kirjoituksensa kysymällä: Miksi niin moni poika putoaa koulutuksen kelkasta? Hän viittaa Pisa-tutkimuksen tuloksiin, jossa havaittiin, että vaikka suomalaisnuorten yhteistyötaidot ovat kansainvälisessä vertailussa hyviä, sukupuolten väliset erot ovat suuremmat kuin missään muussa maassa. Tämä asia nimenomaan huolestutti suomalaiset. Pojat näyttävät putoavan kelkasta. 

On tärkeää, että asiaan kiinnitetään huomiota. Silti, kaikesta huolimatta ja siis nimenomaan vähättelemättä yhtään tätä asiaa, haluan kysyä, että kiinnitettäisiinkö asiaan yhtä paljon huomiota, jos putoajina olisivat poikien sijaan työt? Todettaisiinko silloin vain, että työt nyt vaan ovat aina vähän huonomipia kuin pojat, matemaattisesti ja muutenkin. Korkeintaanhan he pärjäävät kielissä paremmin, koska kielet ovat tyttöjen juttu. Eikö nyt tässä kuitenkin, kuten entinen presidenttimme Tarja Halonen totesi twiitissään, olisi myös aika ja mahdollisuus kannustaa tyttöjä ja iloita heidän hyvästä menestyksestään? Lyödäänkö nyt tytöille leima, että he eivät saa menestyä hyvin tai ainakaan paremmin kuin pojat? Toivottavasti ei. Mutta kyllä  tyttöjä pitäisi nyt vähän taputella.

Akateemiset naiset koulutuksen koordinaattoreina
Kirjoituksessaan Ervasti (2017) viittaa kasvatustieteiden tohtori Jukka Kujalan  mielipidekirjoitukseen, jossa Kujala näki yhdeksi ongelmaksi ( perjantaina 24.11.2017 Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, ) että oppimista ja opetussisältöjä koordinoivat pitkälti akateemisesti koulutetut naiset: heiltä ”puuttuvat seisaaltaan pissaamisen kokemukset”, heidän lapsuutensa on ”keskittynyt tyttöjen hoivaleikkeihin” ja he yrittävät kohdata lukemista vieroksuvia poikia ”Neiti Etsivä -positiosta”.  

Voiko mies ymmärtää naista tai nainen miestä?
Ervasti (2017) kysyy: Eikö poikia siis Kujalan mielestä voi ymmärtää, jos ei itse ole ollut poika? ja Kujala vastaa ”Totta kai voi. Kärjistän nyt, että tähän asiaan täytyy kiinnittää huomiota ja sitä täytyy nostaa esille”, Kujala toppuuttelee HS:lle lauantaina. 

Mietin kyllä itse, että kuinkahan on tämän asian kanssa. Käänetään asia toisinpäin, siis  voiko mies ymmärtää naista kun ei ole ollut nainen? Olisi vain Kujala sanonut, että ei voi täysin tajuta, kun omakohtainen kokemus puuttuu. En minä ainakaan uskalla sanoa, että voisin täysin enkä ainakaan aukottomasti ymmärtää miehiä ja poikia, koska minulta puuttuu kokemus mieheydestä. Voin toki herkällä korvalla kuunnella heitä ja yrittää ymmärtää, mutta kokemustasolla en luultavasti koskaan täysin siihen kykene. Oma ajattelutapani lyö läpi ja puolustaudun, kun tulee liian kiperä tilanne.

Kuinka koulu voisi puhutella erilaisia oppijoita?
Ervasti (2017) kirjoittaa, että  Kujala puhuu poikien ja tyttöjen erilaisista ”kertomuksista” eli heille tyypillisistä oppimistyyleistä ja asioista. Oppilaita arvioidaan liikaa akateemisten ja monille tytöille tyypillisten oppimistapojen läpi, hän ajattelee. ”Jos ajattelee sitä, mikä koulussa on palkittavaa ja mistä rangaistaan, niin kyllä palkittavaa varmasti löytyy kiltteydestä. Poikien vanha historiallinen kertomus on toiminnallinen, ja siitä on pitkälti sanktioitu”, Kujala sanoo. Argumentti on siis sama, josta on puhuttu useasti ennenkin: kuinka koulu voisi puhutella heitä, jotka oppivat ennemmin tekemällä kuin lukemalla? 

Tämä on hyvä kysymys noin yleiselläkin tasolla. Miksi edelleenkin toimitaan näin, vaikka opetuksesta ja oppimisesta on tutkimusta tuhottomasti. Miksi tutkimusta tehdään, jos sitä ei oikeasti hyödynnetä tai ole mahdollista hyödyntää koulun arjessa. Kyllä esimerkiksi korkeakoulujen  suurryhmissä jäävät erityiset oppijat huomioimatta. Jos oppitunnin kesto on vaikkapa 1 h,35 min, voi, jokainen laskea paljonko 95 minuutissa on aikaa vaikkapa 100 hengen ryhmässä antaa erityishuomiota yksittäisille opiskelijoille. Sama logiikka toimiii pienissäkin ryhmissä. Jos opettajalla on lähes 30 oppilasta luokassa ja aikaa 0,45 minuuttia ei tarvinne olla erityslahjakas matematiikassa, kun osaa laskea, kuinka vähän aikaa opiskelijaa kohden jää. Integrointihan on muotia ja kaikki aika menee erityisille ja tavallinen poika putoaa väistämättä, jos hänellä on vaikeuksia eikä kukaan kiinnitä kotonakaan huomiota oikeasti. Meillä vanhemmilla kun taitaa olla suurin huoli siitä, montako tykkäystä päivityksemme sosiaalisessa mediassa saavuttaa. Olemmeko läsnä? 

Johtuvatko ongelmat siitä, että lapsistamme tulee yhä enemmän "tynnyrissä kasvatettuja" poikia ja tyttöjä, kun emme ole aidosti läsnä heidän arjessaan. Vietämme "laatuaikaa" kukin omassa huoneessamme kännykkäämme roplaten. Ihminen on olemassa suhteessa toisiin ja jos tämä suhde jää vajaaksi, se luultavasti jättää jälkensä.


Ovatko oppimistavat vain myytti?
Ervasti (2017) nostaa esiin Helsingin yliopiston erityisasiantuntijan Sirkku Kupiaisen. Sirkku Kupiaista näin yksinkertaistava jako ei puhuttele. Koulutuksen arviointikeskuksessa työskentelevän Kupiaisen mukaan ”poikien” ja ”tyttöjen” oppimistavat ovat pitkälti myytti, josta ei ole systemaattista näyttöä. ”Suurin osa pojista on suurelta osin samanlaisia oppijoita kuin suurin osa tytöistä. Ero on enemmänkin siellä reunoilla”, hän miettii. ”Ne pojat, jotka menestyvät yhtä hyvin kuin tytöt, oppivat pääsääntöisesti samoilla tavoilla: kuuntelemalla tunnilla ja tekemällä kotitehtäviä. Sille ajatukselle, että ongelma olisi jokin tyttösuuntautunut pedagogiikka, ei kyllä löydy perusteluja”, Kupiainen sanoo. Hänen mukaansa tutkimukset eivät tue myöskään sitä, että erilaiset oppijat tarvitsisivat täysin erilaiset opetustyylit. Itse en ole tästä ollenkaan näin varma kuin Kupiainen. Esimerkiksi niin Montessori- kuin Steiner-pedagogiikka ovat kehittyneet jo huomattavan kauan sitten vastapainoksi perinteiselle kuuntelemalla tapahtuvalle oppimiselle. Jotkut tutkijat ovat havainneet ja tehneet näkyväksi oppimisen eroavuuksia.  Vuonna 2015 kirjoitin tähän blogiin tekstin otsikolla: Valmenna mieltäsi. Siinä postauksessa on mm. tämä learning pyramid, jossa kuvataan passiivisten ja osallistuvien oppimisen metodin välistä eroa. Tuon tutkimuksen mukaan aktiivisten ja passiivisten metodien ero on suuri. 



 
Kuvan lähde tarkistettu University of New England (26.11.2017).

Kuuntelin tänään Ylistaron kirkossa sanomalehti Pohjalaisen järjestämässä virsisunnuntaissa Jari Sinkkosta. Sinkkonen sanoi, että ei ole olemassa lastenkasvatusopasta, jonka sivulta voisi käydä katsomassa, miten saada itkupotkuraivarin saanut lapsi rauhoittumaan. Se, että oppaita on kirjoitettu, ei tarkoita sitä, että niiden neuvot toimisivat kaikille lapsille samankaltaisissakaan tilanteissa. Sinkkonen sanoi, että tämän asian luultavasti ymmärtää, jos lapsia on enemmän kuin yksi tai kaksi.  Jos tällä logiikalla miettii oppimista, niin... 

Ymmärtääkö kympin tyttö erilaista oppijaa?
Ervastin (2017) haastatteleman Kupiaisen tietojen mukaan suomalaisissa tutkimuksissa ei ole saatu näyttöä myöskään siitä, että opettajan sukupuoli vaikuttaisi oppimistuloksiin. Ervasti toteaakin,että vaikka Kujalan mielipidekirjoitus on varsin kärjistävä, ongelmana ei hänenkään mielestään ole sukupuoli sinänsä, vaan erilaisten näkökulmien puute. ”Meillä on kovan luokan opettajat, mutta ennen sinne tuli myös erilaisuuden kohtaamista, kun miesopettajia tuli vähän heikommillakin koulupapereilla”, Kujala viittaa aikaan ennen 80-luvun loppua, kun opettajankoulutuksesta poistettiin sukupuolikiintiöt. Kujala jatkaa, että ”Kiintiöitä en välttämättä haluaisi, mutta opettajankoulutuksen sisäänotossa pitäisi ymmärtää nämä poikien ja tyttöjen kertomukset.” 

Tässä olen Kujalan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Sisäänpääsyssä pitäisi kiinnittää huomiota muuhunkin kuin siihen hyvään koulutodistukseen, vaikka sen saavuttamisen palkkioksihan on luvattu koulutuspaikka. On kuitenkin käytännössä valitettavasti niin, että ns. kympin tyttö, jollaisia opettajat yleensä ovat, ei välttämättä ollenkaan ymmärrä erilaista oppijaa, on hän sitten tyttö tai poika. Sillä kympin tytöllä tai pojalla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta siitä, kun jonkun asian oppiminen tuottaa haastetta. Eikä hän välttämättä ymmärrä ollenkaan, millaisia haasteita joidenkin lasten kotona saattaa olla.

Hämäkäkit opettivat lukemaan
Olen itse suorittanut myös erityisopettajan pätevyyden. Tein harjoittelua ja siellä törmäsin poikaan, joka ei osannut lukea, vaikka menossa oli toinen vuosiluokka. Poika häiritsi tunnilla ja teki opettajan olosta luokassa helvettiä. Sain hänet kontolleni. Juttelin hänen kanssaan ja totesin, että hänen järjessään ei todellakaan ole mitään vikaa. Erittäin älykäs pieni kaveri. Yritin ensiksi opettaa häntä lukemaan perinteisesti tavaamalla ja selittää kuinka hän hyötyisi lukemisesta. Kävin kirjastossa ja etsin erilaisia kirjoja, joista arvelin hänen kiinnostuvan. Jouduin käymään toisenkin kerran kirjastossa ja sitten se innostava kirja löytyi, kun tajusin vihdoin  kysyä, että mistä hän itse haluaisi kuulla lisää. Vastaus oli hämähäkeistä.Toisin sanoen niin naisopettajan kuin luultvasti myös miesopettajan pitää kuulostella tarkasti, mistä se pieni poika tai tyttö syttyy. Kun hämähäkit sitten löytyivät, ei enää puuttunut motivaatiota opetella lukemaan. Opettelimme myös kertolaskua, jakolaskua, yhteenalskua ja vähennyslaskua hämähäkkien avulla. En tiedä, miten tämä tarina on päättynyt, mutta toivon sydämestäni, että hyvin.

Asennevammaa löytyy
Valitettava käytännön kokemukseni on, että suurin ongelma näyttää olevan matemaattisten  aineiden ja kielten opettajilla. He eivät jostakin syystä kykene ymmärtämään niitä, joille matemaattisten kaavojen salat eivät ensiyrittämisellä avaudu ja vastaavasti kielten opettajat eivät käsitä, että sana ei mene kerralla opiskelijan kovalevylle. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tarvitaan keskimäärin 17 toistoa, että asia menee oppijan päähän. Luultavasti tämä asenne vielä korostuu matemaattisesti lahjakkailla, sillä matematiikan taitojen osaamista pidetään niin ylivertaisena, että hyvällä arvosanalla aukeaa opiskelupaikka oitis minne tahansa.

Opettajan ammattitaito ja sukupuoli
Ervastin (2017) haastattelema Sirkku Kupiainen ei puolestaan näe, että opettajat eivät saisi koulutuksensa aikana valmiuksia erilaisten lasten kohtaamiseen. ”Opettajan ammattitaito ylittää sukupuolen tässä kysymyksessä”, Kupiainen arvioi. 

Olen sitä mieltä että sen pitäisi ylittää, mutta kuten tuolla edellä jo pohdin aikatauluresurssia, niin pitää ihan oikeasti kysyä, että  jääkö erityisille ja erilaisille aikaa? Vai jääkö aikaa pelkästään heille ja siksi ihan kuka tahansa vähän demotivoitunut poika tai tyttö on vaarassa pudota. Resurssit on vedetty kaikilla kouluasteilla todella tiukoille. Säästämmekö kohta kaikki syrjään? 

Kupiainen toteaa haastattelussa olleensa henkilökohtaisesti  viime aikoina enemmän huolissani siitä, onko luokanopettajakoulutuksessa liian vähän sisältöosaamista. Kupiaisen mukaan pojat ovat kuitenkin yliedustettuina nimenomaan niiden joukossa, jotka tarvitsevat erityistä tukea – eli siellä aiemmin mainituilla reunoilla. Sukupuolierot korostuvat heikosti koulutettujen perheiden lapsilla. Juuri heistä Jukka Kujalakin on huolissaan. Erityisopettajataustainen Kujala johtaa Kiipulan ammattiopistoa, joka tarjoaa opetusta erityistä tukea tarvitseville nuorille. 

Kun "kirjavieras" poika saapuu kouluun
Kujala toteaa Ervastin (2017) mukaan, että  ”Kun ’kirjavieras’ poika saapuu kouluun, hänet laitetaan yhtäkkiä valtavan kirjapaljouden ääreen ja sidotaan kirjaan luokkatilassa. On poikia, joilla on valmiuksia tähän, mutta tytöille se on luontaisempaa”, Kujala uskoo. Etenkin huonoista lähtökohdista tulevat pojat kohtaavat koulussa aina vain uusia kielteisiä kokemuksia. Mielestäni tämä koskee myös tyttöjä. Jos kotona ei ole koskaan luettu ei tyttökään kirjojen tutuksi kovin helpolla pääse.  Tämä kertautuu sitten ylemmillä asteilla. Valitettavasti se ei korkeammalla asteella yhtään helpotu. Me odotamme opiskelijalta kyvykkyyttä tuottaa kriittistä tekstiä ja suhtautua lukemaansa analyyttisesti.

Ja tämä on täysin totta, mitä Ervastin (2017) tekstissä sanotaan: Esimerkiksi masennuksesta kumpuavaa levottomuutta ei Kujalan mukaan aina tunnisteta, vaan apua kaipaavaa oppilasta voidaankin rangaista häirikkönä. ”Koulun käytävillä kaikuvat hyvä elämä ja onnistuneisuus. Kun se kohtaa erilaisuuden ja vähäosaisuuden, niin konflikti on valmis.”  Ja tässä tilassa oleva nuori on oikeasti todella altis ajautumaan huonoon seuraan. Sillä ihminen on laumaeläin ja hän haluaa kuulua johonkin, ja jos hän ei onnistu liittymään menestyjien laumaan, hän liittyy luusereiden laumaan ja haluaa kehittyä mahdollisimman hyväksi luuseriksi, tullaksen siellä hyväksytyksi. Tästä näkökulmasta tällä koulussa syrjäytymisellä on aivan järjettömän suuri merkitys. Olen elämäni aikana kohdannut muutaman tällaisen henkilön, jolla on ollut oppimisvaikeuksia ja niin kotona kuin koulussa heidät on leimattu tyhmäksi ja tästä on alkanut kierre, joka on tullut törkeän kalliiksi yhteiskunnalle ja tuottanut henkilölle itselleen ja hänen läheisilleen paljon kärsimystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.  

Silittämisen voima
Mieleeni tuli tässä kohtaa YLE Tiede-sivustolla julkaistu Hanna Terävän (2017) kirjotitama artikkeli, jossa kerrottiin suomalaistutkimuksesta, jonka mukaan silittämisellä on vauvoihin positiivinen vaikutus. Tutkimus on tehty Turun yliopistossa. kosketuksen vaikutusta noin kuukauden ikäisten vauvojen aivoihin. Magneettikuvantamisen avulla tehdyssä kokeessa oli mukana 13 vauvaa.Terävä (2017) kirjoittaa, että kun vauvat olivat nukahtaneet imetyksen jälkeen, heidän oikeaa säärtään silitettiin pehmeällä harjalla. Analyyseissä kartoitettiin, mitkä aivoalueet silittelystä aktivoituivat. Ennakkoarvaukseni on, että mitä luultavimmin tiedetään jo ennalta, että aivoissa on kosketukseen reagoiva oma alueensa. Integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo, että jokainen kehon osa on edustettuna aivoissa. Eli jos kättä kosketetaan, kättä edustava kohta aivoissa aktivoituu. Odotetusti tämä kosketukseen reagoiva alue aktivoitui myös pienillä vauvoilla. Uraauurtava uusi tieto oli se, että vauvojen aivoissa aktivoitui myös toinen alue: insula eli aivosaareke, joka säätelee muun muassa ihmisen tunnekokemuksia.
Oma käytännön kokemukseni on, että silittäminen toimii myös eläimillä, miksi ei siis ihmisillä. Olen hevosten kanssa toimiessani monta kertaa saanut vauhkoontuneen eläimen rauhoittumaan silittelyllä ja rauhallisella äänellä ja hidastetulla toiminnalla. Viesti on ei vaaraa, ei hätää. Olen silittänyt myös omia lapsiani (minulla on niitä viisi kappaletta) kun he ovat olleet vauvoja ja pikkulapsia tilanteissa, joissa he ovat olleet surullisia tai heitä on pelottanut. Silittäminen on toiminut hyvin esim. kun vähän suurempaa lasta on rokotettu. Olen reilusti sanonut, että nyt sattuu ja sitten sanonut, että se kesää vain hetken ja minä olen tässä ja sitten olen silittänyt. Silitys on rauhoittanut lapsen uneen, se on toiminut myös silloin kun on ollut vatsakipuja jne. Silittämisellä viestitään mielestäni rakkautta. Ole arvokas ja tärkeä. Juuri sellaisena kuin olet, tässä tilanteessa. Mutta laupias taivas, älkööt opettaja tai kukaan muukaan vain erehtykö silittämään ketään. Ainakaan oppilasta tai muuten vierasta ihmistä. 

Sinkkonen puhui sylistä ja aidosta läsäolosta. Syli on rakkautta. Sylittömyyttä korjataan terapiassa. Ei digitalisuus muuta ihmisen perustarvetta tulla nähdyksi ja kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenään.

 
Onko arviointi reilua? 

Ervastin (2017) haastattelema Sirkku Kupiainen pohtii, että kouluopetus ei aina pysty motivoimaan heikoimpia oppilaita, etenkään poikia. Yhdeksi syyksi hän arvelee numeroarviointia, jossa otetaan taitojen lisäksi huomioon esimerkiksi tuntikäyttäytyminen. ”Se, mitä arvioidaan, ei ole aina selvää. Häiriökäyttäytyminen on pojille pikkuisen tyypillisempää kuin tytöille. Heille voi tulla tunne, että he eivät saa reiluja arvosanoja, koska eivät käyttäydy kuten odotetaan”, Kupiainen miettii.  

En usko, että numeroarvioinnilla on motivointia laskeva vaikutus sinänsä. Sen sijaan sillä on, että ei koe saavansa oikeudenmukaista numeroa huomattavasti suurempi vaikutus. Nimenomaan tuo reiluuden puute! Se jäytää. Numeroarviointi päinvastoin kirittää parempiin suorituksiin niitä kilpailuhenkisiä oppilaita. Sanallinen arviointi on pahimmillaan tuhoavaa, jos sellainen kohdalle sattuu. Mutta tuo epäreiluus, se on asia, josta ei luultavasti päästä koskaan eroon, mutta kyllä se jättää  oppilaaseen jäljet, etenkin jos se koetaan tarkoituksellisen epäreiluksi. Epäreiluus muistetaan, vaikka tilanteesta olisi kuinka kauan hyvänsä.


Voisiko olla mahdollista, että systeemiä voitaisiin muuttaa? 
Ervastin (2017) haastattelema Kupiainen arvelee, että  alaluokilla toisena ongelmana voi olla poikien hitaampi kehitys. Pienten poikien kyky olla paikoillaan ja keskittyä opetukseen ei keskimäärin ole vielä sama kuin tytöillä. No miksi tätä ei oteta huomioon millään tavalla, kun tämä tiedetään? Tosin Kupiainenkin ymmärtää asian :  ”Ongelmat keskittyvät usein etenkin loppuvuodesta syntyneille pojille. Voi olla, että jos tämä huomioitaisiin paremmin, se voisi auttaa hitaammin kehittyneitä poikia”, Kupiainen sanoo. 

Tiedän ja ymmärrän että systeemi on jäykkä ja sitä on vaikea muuttaa. Eikö kuitenkin voisi ajatella, että kun on tiedossa, että tällaisia tiettyjä faktoja  on, niin voitaisiinko koulun aloittamista porrastaa? Ehdotan mallia, että osa aloittaisi koulun elokuussa, kuten on aina ennekin tehty ja osa tammikuussa. Sillä onhan se nyt todella huikea ero oletko syntynyt 1.1.2017 vai 31.12.2017. Vauvana sen eron huomaa parhaiten. Mutta oikeasti puolen vuoden ero koulunaloittamisiässä ei voi olla näkymättä käytännössä. Etenkin heillä joilla on oppimiseen liittyviä haasteita. Koulun pitäisi tukea ja antaa eväitä tulevaan. Jotta koulusta ei tulisi syrjäyttäjää, pitäisi voimavaroja kohdistaa siihen, että kukaan ei putoa.

Lukiossa tähän suuntaan on menty vähän huomaamatta. Opiskelija voi kirjoittaa syksyllä kevään sijaan, hajaannuttaa tutkintonsa useampaan osaan ja enää syksyn ylioppilaita ei kohdella "kuralakkisina", kuten omassa nuoruudessani, jolloin oli tärkeää kirjoittaa kaikki aineet keväällä ja päästä läpi. 



Lähteet ja lukeimisto

Ervasti, Anu-Elina. (2017). Akateemiset naiset eivät osaa kohdata poikaoppilaita ja se on osasyy poikien heikkoon koulumenestykseen, kirjoitti kasvatustieteen tohtori – Erityisasiantuntija epäilee: ”Opettajan ammattitaito ylittää sukupuolen”. HelsinginSanomat. Julkaistu 25.22.3027. (26.11.2017).

Mannila, Margit. (2017). Kuka ymmärtäisi suomalaista miestä? Perheyrittäjyys. (26.11.2017).

Mannila, Margit. (2010). Luokkaretki. Perheyrittäjyys. (26.11.2017).

Mannila, Margit. (2015). Valmenna mieltäsi. Perheyrittäjyys. (26.11.2017).

Tervä, Hanna. (2017). Nyt se on . YLE Tiede. Julkaistu 23.11.2017. (26.11.2017)


Comments