Hajanaisia ajatuksia koulutuksesta ja aikaresurssista

Kuvat Margit Mannila

Puuttuvan resurssin nimi on aika
Korkeakouluopettajien halu osallistua työelämäyhteistyöhön nousee esiin säännöllisin väliajoin. Niin kuin yleensä, asiasta on vahvoja mielipiteitä yleensä niillä, jotka eivät ole itse tehneet koskaan tätä työtä. He mielellään heristävät sormeaan laiskoille opettajille, joilla on pitkät kesälomat ja työhalut hukassa.

Ongelman ydin ei, ymmärtääkseni ja havaintojeni mukaan, ole tosiaankaan se, että opettaja ei haluaisi tehdä projekteja työelämän kanssa. Projektit ovat nimittäin erittäin antoisia ja niistä oppii itsekin jatkuvasti jotakin uutta lisäksi niiden avulla pysyy ajan tasalla siinä mitä käytännössä tehdään ja mitä osaamista työelämässä tarvitaan. Projekteista  saa lisää virtaa ja intoa tehdä työtään entistä suuremmalla sydämellä.  Ongelma nimi, ainakin omalla kohdallani, on resurssipula ja sen puuttuvan resurssin nimi on aika. 

Vuorokaudessa on meillä kaikilla tasan 24 tuntia tätä resurssia. Aika on haastava resurssi. Aikaa ei voi vaihtaa, säilötä, myydä eikä varastaa lisää toiselta itselleen. Kaikki on tässä ja nyt. Käytettävä heti tai ei ollenkaan.

Ope työelämässä
Olin itse mukana projektissa, jossa oli tavoitteena olla kolme päivää työelämässä tutustuen yrityksen arkeen. (Ks. PK-Inno eli ope tyoelamassa ) Sen tarvittavan kolmen päivän saaminen omaan lukujärjestykseen oli todella haastavaa. Sillä en ole ainut opettaja tässä oppilaitoksessa ja poissaoloni näkyy muilla työkuormana, sillä ne tunnit, joita en voi pitää ollessani pois töistä siirtyvät sitten eteenpäin ja toisille opeille se tarkoittaa sitä, että heidän tunteihinsa tulee muutoksia.

Menetin ensimmäisen työskentelypaikkani ensimmäisenä projektivuonna, kun en saanut sovitettua aikatauluani yritykselle ja työnantajani aikatauluun sopivaksi.

Raportin kirjoittaminen ja tuntiseuranta vie aikaa
Projekteissa, joissa on EU-rahoitus, on pilkuntarkka tuntiseuranta. Maksaja haluaa oikeutetusti tietää projektiin  käytetyt tunnit, mitä on tehty eli mistä he maksavat. Siispä tästä syystä tällaisesta rahoitusjaksosta   kirjoitetaan raportti. Annetun resurssin näkökulmasta raportin kirjoittaminen sujuikin sitten käytännössä ihan talkoolla. (= ilman palkkaa, opettajille ei  makseta ylitunneista, vaan vedotaan aina kokonaistyöaikaan). Laskennallisesti tässä projektissa raportin kirjoittamiselle oli varattu aikaa 3 tuntia, mutta työelämässä päivät venyivät pidemmiksi, mitä paperille varatut tunnit. Ei siinä mitään, raportti syntyi. Kolme tuntia kirjoitustyöhön on naurettavan vähän. 


Mistä saan palkkani?
Olen  kuvitellut saavani palkkaa  siitä että teen töitä 1600+24 h/vuosi. Teen sen mielihyvin, sillä siitä minulle maksetaan. Työkuormani on kuitenkin mitoitettu niin, että työstäni ei ole mahdollista selvitä hyvin tai edes kohtalaisesti, jos tekee tuon 1600+24 tuntia.  Aliresurssoinnista johtuen teen ylitöitä päivittän 2-3 h. Työpäiviä on 220. Käytännössä se tarkoittaa 440-660 tunnin tekemistä vuodessa, palkatta. Se on liikaa tällaiselle työhullullekin.


Pohdiskelin resurssia tai paremminkin sen puutetta  blogissani taannoin otsikolla Arviointi kuuluu opettajalle. Ko. kirjoituksessa on linkki Hyyppönen & Lindén (2009) kirjoittamaan oppaaseen  arvioinnista  Opettajan käsikirja– Opintojaksojen rakenteet, opetusmenetelmät ja arviointi.  Mainitussa oppaassa on laskettu tuntiresurssit siten, että ne riittävät työelämäyhteistyöhön, palautteen antamiseen opiskelijalle (joka olisi oppimisen kannalta äärimmäisen tärkeää).

Lisäksi kirjoitin otsikolla Siellä se vain seisoo luokan edessä juttelemassa eli opettajan aikaresurssi (29.5.2018) johon koostin erään kurssin valmistelua, opetusta ja jälkitöitä. Työkuorma ylittyi 71.32 tunnilla tuolla kurssilla. Se olisi ylittynyt vielä enemmällä, jos olisin teettänyt tehtävät yksilötöinä tai pitänyt yksilötentin. Vanhana kettuna osaan jo vähän säädellä ja pitää oman työkuormani kohtuullistamisesta huolta.


Koulun resurssi on sidottu lukuvuoteen
Kun työelämäyhteistyöhön lähdetään, pitää siitä todellista hyötyä työelämän edustajalle. PK-yrittäjällä ei ole aikaa olla mukana toiminnassa, jossa hän joutuu olemaan ns. lammaspaimenena.
Kun yrittäjä lähestyy koulua, hän ajattelee, että saa toimeksiantoonsa heti vastauksen/palvelua. Asia ei ole näin suoraviivainen. 

Käytännössä koulun kurssien haasteena on se, että koulun aikataulu on sidottu lukuvuoteen ja lukujärjestykseen. Yrittäjän tarve ja lukujärjestyksessä oleva kurssin ajankohta eivät välttämättä kohtaa. Yrittäjä tarvitsisi palvelun heti ja koulu tarjoaa kurssia kevät tai syyslukukaudella ja kohdassa, jolloin kurssi on menossa. Pahimmillaan kurssi on jaettu useammalle periodille ja tällainen aikataulu on aivan liian hidas yrittäjälle. Opettaja ei kykene joustamaan, sillä hänellä on muita kursseja ja toimeksiantoja juuri siinä kohdassa.


Kysymys kuuluu: pitäisikö koulutus ajatella toisin? Kisälli oppipoika-periaatteella. Opiskelija hankkisi itselleen työssä oppimispaikan ja koulu antaisi opetusta teoriassa ja opiskelija toteuttaisi oppimisensa erilaisten työelämän projektien kautta. Luultavasti. Opettajat olisivat tähän  henkisesti valmiita, mutta miten työelämä ja koulun johto. 

Sitten tullaan asian kannalta tärkeän kysymyksen eteen: Onko työelämässä aikaa paneutua opiskelijan osaamisen kehittämiseen? Luultavasti tositilanteessa ei. Työelämässä työntekijän on lähtökohtaisesti tuotettava enemmän kuin kuluttaa. Tähän tarvitaan koulutusta, jotta työntekijä on jo valmistumassa (kypsymässä) oleva hedelmä eikä aivan raakile, astuessaan työelämään.  

Jotta koulu kykenisi palvelemaan yrityksiä, olisi tärkeää, että keskustelu yritysten ja koulumaailman välillä säilyy ja koulu voi kuunnella yritysten tarpeita. Koulussa tulisi olla mahdollisuus kehittää opetusta ja visioida tulevaisuutta. Sillä, ymmärtääkseni, juurikin se tiedon opettaminen ja tulevaisuuden visiointi  ovat sitä koulun tuotetta ja ymmärryksen ydintä. Säästöjen myötä tämä osa-alue on jäämässä sivuraiteille

Koulutus tuottaa ajoluvan

Koulutus on vähän kuin ajolupa, josta ajokortti (30.5.2018) on tunnuksena. Koulusta opiskelija, sen hyväksytysti suoritettuaan saa todistuksen ja oikeuden käyttää (suojattua) ammattinimikettä.  Kun nuori saa ajokortin se oikeuttaa tietyn tasoisen eli sellaisen, johon oikeus on suoritettu (ja kortissa ilmituodun), ajoneuvoluokan ajoneuvojen kuljettamiseen. Se että ajolupa myönnetään, ei kuitenkaan tarkoita sitä että kyseessä olisi mestarikuski tai edes tuleva sellainen. Se kertoo ainoastaan sen, että noin periaatteessa nuori hallitsee säännöt osaa toimia sääntöjen mukaan, siis soveltaa sääntöjä käytäntöön, mutta opeteltavaa on vielä. 

Samoin on laita koulutuksella. Koulutus ei luonnollisestikaan tee kenestäkään yhdessä yössä mestaria. Koulutus on kuitenkin se perusta, johon osaamista rakennetaan.  Se  kertoo, millaisia asioita on tai ainakin tulisi olla hallussa tai millaisia asioita henkilö kykenee ottamaan haltuunsa. 

Koulutuksen mitattavuuden ja hyvyyden tekee ongelmalliseksi se, että sisällöllisesti sama kurssi/opintojakso tuottaa eri opiskelijoille hyvin erilaisen osaamisen, riippuen siitä, millainen opiskelijan aiempi kasvualusta/tarttumapinta on. Lopputulokseen on merkitystä myös sillä, paljonko henkilö on valmis satsaamaan oman osaamisensa ja ymmärryksensä kehittämiseen. Sitä ennen täytyy kuitenkin ymmärtää, mitä ei ymmärrä. 







Auta minua pitämään sivusto ajan tasalla. Jos huomaat, että joku linkki ei toimi, laita viesti kommenttikenttään.

Comments