Kuva Margit Mannila
Pakko, porkkana vai palo, otsikoi Katja Gunnelius taannoin blogikirjoituksessaan. Gunneliuksen kirjoitus on samankaltaista pohdiskelua, jota tein aiemmin tämän syksyn aikana tässä blogissa, otsikolla Ovatko elämisen ja ymmärtämisen taidot hukassa?
Miten saada aikaan roihu? Voiko motivaatiota tuoda ulkoa päin, jos sitä ei ole hippustakaan yksilöllä itsellään? Kenen pitäisi elää sinun elämääsi? Kenen pitäisi saada sinut tajuamaan, että elät ainutkertaista elämääsi juuri nyt ja sinun on kannettava vastuu tekemisistäsi ja tekemättä jättämisistäsi?
Meitä opettajia usein syytetään siitä, että me emme motivoi riittävästi. Hmm... luultavasti emme, varsinkaan ja ainakaan silloin, jos korostamme, että sinä, juuri sinä ihan itse, olet oman Minä Oy:si toimitusjohtaja, vastuunalainen yhtiömies, jonka käsissä ja varassa koko homma pyörii tai sitten ei.
Me opettajat olemme joskus tosi ikäviä ihmisiä, kun huomautamme, että siitä mitä teet tai jätät tekemättä, vaikuttaa suoraan esimerkiksi kurssisi arvosanaan. Sekin on ikävää, että ope sanoo, että kaikki oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella. Ei auta, jos inhoat jotakin aihepiiriä, joka tuntuu vaikealta ja juokset sitä karkuun esim. lintsaamalla ko. oppiaineen tunneilta. Ei. Silloin kun joku jökkii, silloin, juuri silloin, pitäisi kahta syvällisemmin tarttua aiheeseen.
Oppiminen on prosessi. Ominaista kaikille prosesseille on, että joku omistaa ja hallinnoi sitä. Lisäksi oppiminen sattuu olemaan hyvin henkilökohtainen prosessi. Sitä ei voi ulkoistaa kenellekään toiselle. Näissä jutuissa on lisäksi ominaista ja omituista se, että jokainen ymmärtää saman asian aivan eri tavalla. Jos meidät laitettaisiin katsomaan esim. joku elokuva ja meidän pitäisi kertoa elokuvasta ryhmälle siten, että emme saa paljastaa elokuvan nimeä emmekä henkilöiden nimiä. Saisimme käyttää vain nimityksiä mies ja nainen yms., en ole ollenkaan varma, että kuulijat välttämättä tajuaisivat meidän edes katsoneen samaa elokuvaa.
Opettaminenkin olisi todella helppoa, jos voisi siirtää tiedon jokaisen opiskelijan päähän ihan samalla tavalla. Olisi helppoa, jos voisi varmistua siitä, että kaikki ymmärretään täsmälleen niin kuin yrittää asiaa esittää ja mitä kulloinkin tarkoittaa. Niin yksinkertaista elämä ei kuitenkaan ole.
En ole ollenkaan varma, voiko motivaatiota tuoda tai siis voiko toista ihmistä motivoida esim. oppimiseen. Jos opiskelija ei oivalla, että hänen opiskelussaan on kysymys hänen oman osaamispääomansa kasvattamisesta ja siinä sivutuotteena hänen henkilökohtaisen työmarkkinakelpoisuutensa lisääntymisestä ei opettaja voi kovin paljon tehdä. Intohimo ja kiinnostus itsensä kehittämiseen täytyy lähteä omasta sydämestä.
Tom Lundberg ilmaisi asian näin kolumnissaan 5.12.2013 " Jokainen meistä luo oman todellisuutensa olosuhteista riippumatta." Ehkä tämä onkin juuri se juttu, kun vastuu onkin itsellä eikä huonolla opettajalla, ilkeällä työkaverilla, hankalalla ex-puolisolla tai naapurin vihaisella vanhalla tädillä, joka valittaa lasten liian kovaäänisistä leikeistä lähipuistossa.
Miten saada aikaan roihu? Voiko motivaatiota tuoda ulkoa päin, jos sitä ei ole hippustakaan yksilöllä itsellään? Kenen pitäisi elää sinun elämääsi? Kenen pitäisi saada sinut tajuamaan, että elät ainutkertaista elämääsi juuri nyt ja sinun on kannettava vastuu tekemisistäsi ja tekemättä jättämisistäsi?
Meitä opettajia usein syytetään siitä, että me emme motivoi riittävästi. Hmm... luultavasti emme, varsinkaan ja ainakaan silloin, jos korostamme, että sinä, juuri sinä ihan itse, olet oman Minä Oy:si toimitusjohtaja, vastuunalainen yhtiömies, jonka käsissä ja varassa koko homma pyörii tai sitten ei.
Me opettajat olemme joskus tosi ikäviä ihmisiä, kun huomautamme, että siitä mitä teet tai jätät tekemättä, vaikuttaa suoraan esimerkiksi kurssisi arvosanaan. Sekin on ikävää, että ope sanoo, että kaikki oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella. Ei auta, jos inhoat jotakin aihepiiriä, joka tuntuu vaikealta ja juokset sitä karkuun esim. lintsaamalla ko. oppiaineen tunneilta. Ei. Silloin kun joku jökkii, silloin, juuri silloin, pitäisi kahta syvällisemmin tarttua aiheeseen.
Oppiminen on prosessi. Ominaista kaikille prosesseille on, että joku omistaa ja hallinnoi sitä. Lisäksi oppiminen sattuu olemaan hyvin henkilökohtainen prosessi. Sitä ei voi ulkoistaa kenellekään toiselle. Näissä jutuissa on lisäksi ominaista ja omituista se, että jokainen ymmärtää saman asian aivan eri tavalla. Jos meidät laitettaisiin katsomaan esim. joku elokuva ja meidän pitäisi kertoa elokuvasta ryhmälle siten, että emme saa paljastaa elokuvan nimeä emmekä henkilöiden nimiä. Saisimme käyttää vain nimityksiä mies ja nainen yms., en ole ollenkaan varma, että kuulijat välttämättä tajuaisivat meidän edes katsoneen samaa elokuvaa.
Opettaminenkin olisi todella helppoa, jos voisi siirtää tiedon jokaisen opiskelijan päähän ihan samalla tavalla. Olisi helppoa, jos voisi varmistua siitä, että kaikki ymmärretään täsmälleen niin kuin yrittää asiaa esittää ja mitä kulloinkin tarkoittaa. Niin yksinkertaista elämä ei kuitenkaan ole.
En ole ollenkaan varma, voiko motivaatiota tuoda tai siis voiko toista ihmistä motivoida esim. oppimiseen. Jos opiskelija ei oivalla, että hänen opiskelussaan on kysymys hänen oman osaamispääomansa kasvattamisesta ja siinä sivutuotteena hänen henkilökohtaisen työmarkkinakelpoisuutensa lisääntymisestä ei opettaja voi kovin paljon tehdä. Intohimo ja kiinnostus itsensä kehittämiseen täytyy lähteä omasta sydämestä.
Tom Lundberg ilmaisi asian näin kolumnissaan 5.12.2013 " Jokainen meistä luo oman todellisuutensa olosuhteista riippumatta." Ehkä tämä onkin juuri se juttu, kun vastuu onkin itsellä eikä huonolla opettajalla, ilkeällä työkaverilla, hankalalla ex-puolisolla tai naapurin vihaisella vanhalla tädillä, joka valittaa lasten liian kovaäänisistä leikeistä lähipuistossa.
Comments