Sukupuolisuus puhuttaa, myös tieteessä. Referoin tähän Liisa Tainion kirjoittamaa artikkelia: Tainio Liisa (2007). Tieteellisen tekstin sukupuolet. (51-63). Teoksessa Kinnunen Merja & Löytty Olli (toim.). Tieteellinen kirjoittaminen. 2. painos. Tampere: Vastapaino.
Kinnusen ja Löytyn (2007) toimittamassa teoksessa, Tieteellinen kirjoittaminen, on Liisa Tainion teksti, jonka kirjoittaja on otsikoinut, Tieteellisen tekstin sukupuolet. Olen lueskellut kirjaa ja pohtinut tieteellistä kirjoittamista. Nyt kun sitä on tehnyt jo jonkin aikaa, on oikeastaan enemmän hukassa kun silloin aivan alussa. Tämä johtunee taas siitä, että silloin, kun tieteen tekemisen tuli aivan kuin vahingossa aloittaneeksi, ei ollut oikeastaan vielä minkäänlaista ymmärrystä siitä, millaista tieteellisen tekstin tulisi oikeasti olla. Kynnys kirjoittaa oli matala. Teksti normatiivista ja itsevarmaa, kuin suoraan oppikirjasta, joissa asiat yleensä esitetään faktoina.
Tieteellisen tekstin kirjoittamiseen, kuten kaikkeen muuhunkin oppimiseen, liittyy aina se sama juonne, että tieto lisää tuskaa. Kun tietää enemmän, samalla havaitsee terävämmin myös ne puutteet, joita omaan (ja muiden) kirjoittamiseen liittyy. Kriittisyys alkaa jossain määrin vaikeuttaa, niin tekstin lukemista, varsinkin jos tekstiin on pujahtanut muutama asiavirhe tai räikeä epäloogisuus, kuin tekstin tuottamista.
Tällä kerralla piti kuitenkin kirjoittamani sukupuolesta. Tainio (2007, 51) aloittaa kirjoituksensa toteamalla, että tekstintutkijat ovat yksimielisiä siitä, että kaikkiin teksteihin rakentuu jokin tietty maailmankuva. Kirjoittaminen on valintojen tekemistä. Jokaisella valinnallaan tai valitsematta jättämisellään kirjoittaja rakentaa tekstinsä maailmankuvaa. Tainio lisää, että tietoisten valintojen lisäksi tarkkaavaistenkin kirjoittajien teksteihin pujahtelee sellaisia huomaamattomia arvojärjestyksiä, jotka tekstin kirjoittajan yhteisössä vallitsevat itsestäänselvyyksinä. Esimerkkinä Tainio mainitsee vanhat tieteelliset tekstit, joista hän antaa esimerkkinä, kuinka fennistisiä kielenkerääjiä on ohjeistettu 1920-luvulla. Kielenkerääjiä on neuvottu suhtautumaan varauksellisesti naispuolisiin kielenoppaisiin, koska [a]bstrahoimiskyky varsinkin naisilla on pieni. Tässä kohdassa Tainiolla on viitemerkintä, jossa hän neuvoo katsomaan Kososen (1988, 289) teosta.
Tutkimuskirjallisuuteen tutustuessa, kannattaa Tainion mukaan kiinnittää huomiota siihen, että tarttuu myös naispuolisten tutkijoiden teksteihin. Nykyäänkin yksi akateemisen sokeuden tavanomaisimmista lajeista, on sivuuttaa tai vahingossa unohtaa naisten tekemä tutkimus: naisten osuus tieteenalan tekstin lähdeviitteissä on naisten todellista panosta tieteelliseen vähäisempi. Viittaamattomuuteen syyllistyvät myös naiset. Naisten teksteiltä vaaditaan huomaamatta briljantimpia oivalluksia kuin miesten. Tainio mainitsee, Rahtuun (1991) viitaten, että on huomattu tekstin kirjoittajasta saatujen ennakkotietojen vaikuttavan siihen, millaisena teksti tulkitaan. Valitettavan todistetusti, kirjoittaa Tainio, jopa identtiset tekstit arvioidaan eri tavoin riippuen siitä, onko tekstin tekijäksi merkitty miehen vai naisen nimi: miehen kirjoittamaksi merkityt tekstit – olivatpa ne tenttivastauksia, esseitä, ansioluetteloita tai työpaikkahakemuksia - arvioidaan systemaattisesti paremmiksi kuin ne, joiden perässä on naisen nimi. (Tainio 2007, 52.)
Feministitutkijat toteavat miehen edustavan kielenkäytössä usein yleistä ja nainen vastaavasti erityistä. Ts. mies on ihminen ja nainen on sukupuoli. Mies-sanasta rakennetut johdokset ovat usein merkitykseltään myönteisiä ja vastaavasti nainen-sanan johdokset sisältävät kielteisiä sivumerkityksiä. (Tainio 2007, 53.) Tosin onhan suomen kieli kuitenkin ehkä kuitenkin jollakin tavalla neutraalimpaa kuin esimerkiksi ne kielet, joissa sanoilla on suku.
Yleensä järjestys ilmentää arvohierarkiaa. Tainion (2007, 54) mukaan 1700-luvun brittiläisessä kielenhuoltokirjallisuudessa asia julistettiin ääneen: naista ei voi asettaa rinnastuksissa tai ylipäätään lauseissa miehen edelle, koska järjestys mies ja nainen kuvastaa sukupuolten luonnollista arvojärjestystä.
Suomen kielessä esim. sanat virkamies, tiedemies viittaavat suoraan sukupuoleen, vaikka valtaosa virkamiehistä on naisia.
Tainio (2007, 61) toteaa, että yksittäisen tutkijan ja kirjoittajan on mahdotonta muuttaa kokonaan pitkää ja konventioihin nojaavaa tieteellistä kirjoittamisen tapaa, mutta aina voi ottaa pieniä askeleita tieteellisten tekstien maailmankuvan tasapainottamiseksi. [...] Sukupuolen näkymisen tieteellisessä tekstissä voi suhtautua kahdella tavoin: sukupuolen merkintöjä voi peittää tai ne voi kirjoittaa näkyviin. Jokainen teksti syntyy ja elää ympäristönsä ehdoilla, tuottaen ja uusintaen kieliyhteisönsä itsestäänselvyyksiä, luonnollistumia. Sukupuolistuneiden luonnollistuminen karsiminen omasta tekstistä vaatii tietenkin hieman vaivannäköä - niin kuin tieteellisen tekstin kirjoittaminen muutenkin.
Comments