Kuva Margit Mannila
Kuvan lähde LinkedIn 2017.
Kirjoitin marraskuussa 2008 aihion, josta muokkasin myöhemmin vähän tieteellisemmän artikkelin, keskittyen (toivottavasti akateemisen fiksusti) neljään näkökulmaan yritysetiikasta. Alkuaan tavoitteeni oli kirjoittaa laveammin yritysetiikasta, yritysten tuloksesta, työllisyydestä ja lamasta, jonkinlainen puheenvuoro. Lamahirviön esiinmarssi pääsi nimittäin yllättämään talouselämän toimijat, taas kerran. Teksti tuli uudelleen mieleeni kun luin eilen (4.8.2009) Helsingin Sanomien yleisönosastolta kirjoituksen, jossa Pojan äiti-nimimerkillä kirjoittanut pohdiskeli, onko yhteiskunnalla käyttöä hänen 22-vuotiaalle pojalleen tai pojan kaltaisille terveille, urheilua harrastaville, hieman ujoille nuorille. Paskaduuneja poika on, äidin mukaan, tehnytkin. Nyt ei sitten ole enää niitäkään tarjolla kun taloudellinen tilanne on huonontunut. Pojan äiti kirjoittaa, että vanhempana suututtaa, että terveille ja työkykyisille isänmaan toivoille ei löydy sijaa yhteiskunnassa. Hän jatkaa, että poliitikkojen puheet eivät tavoita näitä nuoria eikä äänestäminenkään kiinnosta. Sitten hän kirjoittaa sen, mikä jo on tai mitä pitäisi nyt viimeistään pitää vahvistuuneena signaalina ehkä suorastaan huutomerkkinä. Nimittäin: Nuoret miehet, joissa on potentiaalia ja tervettä uhoa, ovat riskialtis ryhmä ääriliikkeille. Ehkäpä ne tarjoavat edes jotakin vastauksia, joihin kanavoida aktiviteettia ja purkaa turhautuneisuutta. Sivusin tätä teemaa, kirjoittaessani TE-ministeriön hankkeeseen liittyen. Elina Hiltusen, Brien Coffmanilta lainatussa listassa olevat kaksi asiaa sopivat aivan erityisesti tähän:
Heikko signaali on...
- usein aliarvioitu ihmisten taholta, jotka tietävät asiasta
- omaa viiveajan, ennen kuin kypsyy ja muuttuu valtavirraksi
Nyt siis marraskuussa 2008 kirjoittamaani tekstiin.
Johdanto
Vuoden 2008 syyskuussa alkoivat huolestuneet uutiset talouden tilasta kiiriä Amerikasta Eurooppaan. Sittemmin synkät talousuutiset ovat olleet keskiössä, pääaiheinaan pankkitoiminta ja etenkin investointipankkitoiminta. Asiaa on kauhisteltu, on syytelty vastuussa olevia tahoja (ja samalla jossakin määrin epätoivoisesti pohdittu mitä ne tahot saattaisivat olla, ne kun tuntuvat hävinneen maan alle) ja lisäksi on tietenkin vaadittu lisää valvontaa. Eihän tässä pitänyt näin käydä (tällä kerralla, tai pitäisikö kirjoittaa tälläkään kerralla), rakenteet olivat kunnossa. Eikä 1990-luvun jälkeen enää pitänyt tapahtua mitään tämän kaltaista uudelleen, mutta se kaikki tuli ja toistui, pahempana kuin edellinen. Puhutaan jopa 1929 kaltaisesta lamasta.
Vastuun kantajaa on turha etsiä, sillä sitä ei yksinkertaisesti ole. Markkinavoimat, se maaginen voima, joka perässä me kaikki juoksemme, olemme me. Kuka sitä nyt itseään mottaa turpiin. Ei kukaan. Mielenkiintoista on, että äänenpainot, aina tällaisissa tilanteissa muuttuvat moraalis-eettiseen suuntaan. Iskikö sittenkin ahneus. Vallankäyttö ja vallanhalu, halu voittaa ja saada vielä enemmän voittoa, riskeistä piittaamatta, itselle. Mutta sekin on havaittu, että silloin kun olisi aika maksaa veroja, niitä pyritään välttämään viimeiseen saakka, mutta sitten kun on aika pelastaa oma nahka, kelpaa valtion kassa mielihyvin, puoluekannasta riippumatta, pelastajaksi.
Historian mahdollisuus ilmaiseen oppikurssiin valui siis hiekkaan, tässäkin tapauksessa. Menneisyydestä ei kyetty oppimaan mitään, sillä nykyisyydessä ei ole valmiutta lukea heikkoja signaaleja. Se, mikä itseäni näissä asioissa pelottaa on se, että muutama ihminen saa miljoonien ja taas miljoonien ihmisten elämän aivan sekaisin.
Voiko menneisyydestä oppia?
Lamahirviön esiinmarssiin liittyen on kai kysyttävä, että voiko siis ylipäätään olla mahdollista, että menneisyydestä voitaisiin oppiakaan mitään? Ehkä ei. Ainakin, jos ajatellaan, kuten Aaltio-Marjosola (1991), että merkitysyhteisöjen jäseninä tulemme ihmisiksi sitoutumalla toisiin yhteisöjen jäseniin. Tätähän me juuri kaikki kaipaamme. Haluamme kuulua johonkin.
Toisaalta erilaiset organisaatioiden yhteisesti rakennetut merkitysjärjestelmät muokkaavat jäsentensä tapaa ymmärtää ja jäsentää ympäristöään. Näitä jäsennettyjä ympäristöjä ovat esimerkiksi kilpailutilanne, innovaatiomahdollisuudet ja yrityksen toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset. Ollakseen lauman jäsen ei voi olla lauman kanssa eri mieltä, vaikka olisi aihettakin. Kritiikki on pidettävä omana tietonaan. (Huomattavaa siis, että lauma, tulee tässäkin taas esille. Siis tämä sama aihepiiri, jota olen käsitellyt tässä kyllästymiseen asti.) Suurissa yrityksissä prosessit ovat suuria, eikä ole ihme, että massiivisten prosessien kuluessa isot ja pienet riskit sekoittuvat vaarattoman näköiseksi ja kokoiseksi harmaaksi massaksi. Välttämättä ei tajuta, että missä riski on ollut, silloin kun menee hyvin ja se, että on ollut kuilun partaalla, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Vastaavasti tilanteissa, kun ollaan jo valmiiksi kuilun partaalla, voi mitättömältä pikkuvirheeltä tuntuva asia sitten laukaista eräänlaisen hiirenloukku-efektin, jonka seurauksena sitten kaikki mahdolliset pahat asiat toteutuvat ja koko järjestelmä romahtaa.
Heikot signaalit
Tuleeko siis lamahirviö aivan yllättäen? Mielestäni ei. Merkit ovat olemassa, kutsutaan niitä sitten millä nimellä hyvänsä, vaikkapa siis heikoiksi signaaleiksi, kuten tulevaisuuden tutkimuksessa on tapana. Niiden tunnistamisessa on vain enemmän kuin tarpeeksi haastetta. Ennen romahdusta menee tavallisesti vauhdikkaasti. Aivan kuin viimeisen kerran vielä yritettäisiin mennä täysillä eteenpäin. Sama muuten pätee kuolleissa parisuhteissa. Niitä yritetään epätoivoisesti puhaltaa henkiin, hankkimalla uusi lapsi, auto tai asunto. Mikään niistä kuitenkaan ei auta laastarina, jos perusta on epäkunnossa. Pintaremontin sijaan pitäisi ymmärtää puuttua rakenteisiin. Vinksalleen menneisiin peruskiviin tai niihin lahonneisiin seinähirsiin. Ne pitäisi vaihtaa uusiin.
Mielestäni tätä(kin) lamaa ennakoivat ainakin seuraavat asiat:
- Asuntojen hinnat nousivat palkkatasoon ja muuhun hintatasoon nähden epärealistisiksi ja nopeasti
- Vähän ennen lopun alkua, asuntojen hinnat alkavat vastaavasti laskea. Aluksi, siis selkeää hintojen alenemista ennen, myyntiajat pitenivät vähän kuin huomaamatta.
- Uusien asuntojen kauppa hidastui.
- Yritysjohtajien palkat ja sijoittajien tulot turvataan irtisanomalla sinänsä kannattavista firmoista työntekijöitä (tulos ei ilman henkilösaneerauksia olisi riittävän hyvä tai ainakaan jaettavaa ei olisi riittävästi.)
- Trendituotteiden käyttäjäpiiri laajenee hieman ennen romahdusta
- Laman tuoksuun kuuluu myös se, että poliitikot eivät tunnista tai tunnusta tulossa olevaa ongelmaa tai yksinkertaisesti yritetään vain rauhoitella markkinoita
- Puhutaan yritysten yhteiskuntavastuusta (mikä on muuten kuluttajan yhteiskuntavastuu? Pitäisikö siitä puhua? mitä yhteiskuntavastuu ylipäätään on tai mitä sen pitäisi olla?)
- Nuoriso liikehtii (jengiytymisiä, tavanomaisia kiinteämpiä.)
- Syntyy yhden asian liikkeitä (keräävät jäsenikseen vihaisia nuoria miehiä ja muita turhautuneita.)
- Kyynärpäätaktiikka työpaikoilla lisääntyy
- Mielenterveysongelmat
- Itsemurhat
- Alkoholismi lisääntyy
- "Säästöt" (leikkaukset kuntien ja valtion tulo- ja menoarvioista), kohteena lapset ja vanhukset sekä naiset
- Naisten työttömyys kasvaa
Onko puukkojunkkareilla ja koulusurmaajilla jotakin yhteistä?
Vaikka historian ilmiöt ovat näennäisesti erilaisia ajankohdasta riippuen, on niiden synnyn taustalla omasta mielestäni havaittavissa joitakin yhtenäisiä tekijöitä. Siinä kun ennen Pohjanmaalla puukkojunkkarit kulkivat juhlista toisiin häiriköimässä, ovat nykyajan puukkojunkkareita esim. koulusurmaajat ja muut häiriköinnillä ja yhteiskuntarauhaa horjuttamalla huomiota hakevat tahot.
Puukkojunkkareiden aikaan oltiin samalla tavalla murrosvaiheessa. Silloin jaettiin niukoista resursseista mahdollisuuksia ja joidenkin kohdalla ne mahdollisuudet jäivät olemattoman ohuiksi. Miestyövoiman tarpeen vähetessä maaseudulla, samaa tahtia hevosten antaessa tilaa koneille, ei yksinkertaisesti ollut tarvetta työntekijöille. Talon nuorimmille pojille ei riittänyt omaa tilaa viljeltäviksi, eivätkä he myöskään halunneet rengeiksi veljilleen. Yksinkertaistaen voidaan ajatella, että kykenevin ja aktiivisin osa lähti Amerikkaan (tai jonnekin muualle) rakentamaan itselleen parempaa tulevaisuutta ja osa selviytyjistä muutti kaupunkeihin töihin tehtaisiin tai perusti yrityksiä. Pieni osa yritti tilapäistöitä tehden keikkua elämässä kiinni ja osa ryhtyi suoraan aktiiviseen toimintaan rettelöimään ja vaikuttamaan sitä kautta ympäröivään yhteiskuntaan.
Yhteistä puukkojunkkareilla ja koulusurmaajilla on siinä, että molemmat ryhmät koostuvat vihaisista ja yhteiskuntaan pettyneistä nuorista miehistä, joilta puuttuu toivo ja näkymä mielekkäästä tulevaisuudesta. (Joista nimimerkki Pojan äitikin kirjoittaa) Molemmat ryhmät ovat purkaneet pahan oloansa väkivaltaan.
Näiden kahden ryhmän toimintatapa on erilainen. Puukkojunkkarit toimivat ryhmänä ja he olivat yleisesti lähialueen ihmisten tiedossa. He menivät sinne, missä tiesivät saavansa yleisöä. Häihin, hautajaisiin ym. (julkisiin) tapahtumiin. Koulusurmaajat toimivat näennäisesti yksin, mutta hekin menevät sinne, missä heillä on yleisöä. Yllättävää ehkä, mutta heilläkin on oma ryhmänsä ja verkostonsa, johon he kuuluvat, ja jossa heidän aikeensa osataan tulkita reaaliaikaisesti. Heidän verkostonsa on internetissä ja siinä vaiheessa, kun ns. suuri yleisö saa tietään heistä, ovat he jo pois pelistä. Massiivinen jälkipuinti toimii yleisönä ja tyydyttää tekijän (vaikka hän ei ole enää sitä itse näkemässä) julkisuuden (näkyväksi tulemisen) tarpeen. Tavoite on jättää itsestä jälki, kun se ei onnistu hyvällä, niin otetaan sitten toiset keinot käyttöön. Ja toisaalta oma viiteryhmä saa onnistuneesta keikasta aina uuden johtotähden jota seurata.
Onko puukkojunkkarilla ja koulusurmaajalla sitten kenties jotakin muutakin yhteistä? Mielestäni on. Ainakin kaksi asiaa ja ne ovat häpeä ja nolatuksi tuleminen. Siinä kun puukkojunkkareita pelättiin heitä myös halveksuttiin, koska he eivät olleet mitään. Voitaneen puhua jopa jonkinlaisesta kyläkiusaamisesta. Koulusurmaajat, joita maassamme on ollut kaksi kappaletta, ovat taustaltaan jotenkin samanlaisia. Heille on istutettu häpeä ja heitä on lauma halveksunut ja siirtänyt syrjään. Hiljaisia, ujoja poikia, joita on syystä tai toisesta kiusattu ja joilla ei ole ollut kavereita. Heissä on ollut jotakin sellaista, erilaista, jota lauma ei ole jostakin syystä sietänyt. Lisäksi kummassakaan tapauksessa (olen tässä suhteessa lehtitietojen ja omien luuojeni varassa) ei ole ollut ketään aikuista (tällaiset asiat ovat aikuisten vastuulla), joka olisi viheltänyt pelin poikki. Ajoissa.
Yritysten yhteiskuntavastuu?
Viittasin jo edellä siihen, että puhutaan yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta vastuu ei ole abstraktiolla, yrityksellä, vaan aina yrityksissä toimivilla ihmisillä. Siksi on aivan pakko kysyä, mikä on meidän kaikkien henkilökohtainen yhteiskuntavastuumme. Siis sinun ja minun. Etenkin tämä koskee niitä, jotka ovat päättämässä asioista ja tekemässä niitä valintoja, jotka ohjaavat ihmisten kulun suuntaa.
Voiko menneisyydestä oppia?
Lamahirviön esiinmarssiin liittyen on kai kysyttävä, että voiko siis ylipäätään olla mahdollista, että menneisyydestä voitaisiin oppiakaan mitään? Ehkä ei. Ainakin, jos ajatellaan, kuten Aaltio-Marjosola (1991), että merkitysyhteisöjen jäseninä tulemme ihmisiksi sitoutumalla toisiin yhteisöjen jäseniin. Tätähän me juuri kaikki kaipaamme. Haluamme kuulua johonkin.
Toisaalta erilaiset organisaatioiden yhteisesti rakennetut merkitysjärjestelmät muokkaavat jäsentensä tapaa ymmärtää ja jäsentää ympäristöään. Näitä jäsennettyjä ympäristöjä ovat esimerkiksi kilpailutilanne, innovaatiomahdollisuudet ja yrityksen toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset. Ollakseen lauman jäsen ei voi olla lauman kanssa eri mieltä, vaikka olisi aihettakin. Kritiikki on pidettävä omana tietonaan. (Huomattavaa siis, että lauma, tulee tässäkin taas esille. Siis tämä sama aihepiiri, jota olen käsitellyt tässä kyllästymiseen asti.) Suurissa yrityksissä prosessit ovat suuria, eikä ole ihme, että massiivisten prosessien kuluessa isot ja pienet riskit sekoittuvat vaarattoman näköiseksi ja kokoiseksi harmaaksi massaksi. Välttämättä ei tajuta, että missä riski on ollut, silloin kun menee hyvin ja se, että on ollut kuilun partaalla, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Vastaavasti tilanteissa, kun ollaan jo valmiiksi kuilun partaalla, voi mitättömältä pikkuvirheeltä tuntuva asia sitten laukaista eräänlaisen hiirenloukku-efektin, jonka seurauksena sitten kaikki mahdolliset pahat asiat toteutuvat ja koko järjestelmä romahtaa.
Heikot signaalit
Tuleeko siis lamahirviö aivan yllättäen? Mielestäni ei. Merkit ovat olemassa, kutsutaan niitä sitten millä nimellä hyvänsä, vaikkapa siis heikoiksi signaaleiksi, kuten tulevaisuuden tutkimuksessa on tapana. Niiden tunnistamisessa on vain enemmän kuin tarpeeksi haastetta. Ennen romahdusta menee tavallisesti vauhdikkaasti. Aivan kuin viimeisen kerran vielä yritettäisiin mennä täysillä eteenpäin. Sama muuten pätee kuolleissa parisuhteissa. Niitä yritetään epätoivoisesti puhaltaa henkiin, hankkimalla uusi lapsi, auto tai asunto. Mikään niistä kuitenkaan ei auta laastarina, jos perusta on epäkunnossa. Pintaremontin sijaan pitäisi ymmärtää puuttua rakenteisiin. Vinksalleen menneisiin peruskiviin tai niihin lahonneisiin seinähirsiin. Ne pitäisi vaihtaa uusiin.
Mielestäni tätä(kin) lamaa ennakoivat ainakin seuraavat asiat:
- Asuntojen hinnat nousivat palkkatasoon ja muuhun hintatasoon nähden epärealistisiksi ja nopeasti
- Vähän ennen lopun alkua, asuntojen hinnat alkavat vastaavasti laskea. Aluksi, siis selkeää hintojen alenemista ennen, myyntiajat pitenivät vähän kuin huomaamatta.
- Uusien asuntojen kauppa hidastui.
- Yritysjohtajien palkat ja sijoittajien tulot turvataan irtisanomalla sinänsä kannattavista firmoista työntekijöitä (tulos ei ilman henkilösaneerauksia olisi riittävän hyvä tai ainakaan jaettavaa ei olisi riittävästi.)
- Trendituotteiden käyttäjäpiiri laajenee hieman ennen romahdusta
- Laman tuoksuun kuuluu myös se, että poliitikot eivät tunnista tai tunnusta tulossa olevaa ongelmaa tai yksinkertaisesti yritetään vain rauhoitella markkinoita
- Puhutaan yritysten yhteiskuntavastuusta (mikä on muuten kuluttajan yhteiskuntavastuu? Pitäisikö siitä puhua? mitä yhteiskuntavastuu ylipäätään on tai mitä sen pitäisi olla?)
- Nuoriso liikehtii (jengiytymisiä, tavanomaisia kiinteämpiä.)
- Syntyy yhden asian liikkeitä (keräävät jäsenikseen vihaisia nuoria miehiä ja muita turhautuneita.)
- Kyynärpäätaktiikka työpaikoilla lisääntyy
- Mielenterveysongelmat
- Itsemurhat
- Alkoholismi lisääntyy
- "Säästöt" (leikkaukset kuntien ja valtion tulo- ja menoarvioista), kohteena lapset ja vanhukset sekä naiset
- Naisten työttömyys kasvaa
Onko puukkojunkkareilla ja koulusurmaajilla jotakin yhteistä?
Vaikka historian ilmiöt ovat näennäisesti erilaisia ajankohdasta riippuen, on niiden synnyn taustalla omasta mielestäni havaittavissa joitakin yhtenäisiä tekijöitä. Siinä kun ennen Pohjanmaalla puukkojunkkarit kulkivat juhlista toisiin häiriköimässä, ovat nykyajan puukkojunkkareita esim. koulusurmaajat ja muut häiriköinnillä ja yhteiskuntarauhaa horjuttamalla huomiota hakevat tahot.
Puukkojunkkareiden aikaan oltiin samalla tavalla murrosvaiheessa. Silloin jaettiin niukoista resursseista mahdollisuuksia ja joidenkin kohdalla ne mahdollisuudet jäivät olemattoman ohuiksi. Miestyövoiman tarpeen vähetessä maaseudulla, samaa tahtia hevosten antaessa tilaa koneille, ei yksinkertaisesti ollut tarvetta työntekijöille. Talon nuorimmille pojille ei riittänyt omaa tilaa viljeltäviksi, eivätkä he myöskään halunneet rengeiksi veljilleen. Yksinkertaistaen voidaan ajatella, että kykenevin ja aktiivisin osa lähti Amerikkaan (tai jonnekin muualle) rakentamaan itselleen parempaa tulevaisuutta ja osa selviytyjistä muutti kaupunkeihin töihin tehtaisiin tai perusti yrityksiä. Pieni osa yritti tilapäistöitä tehden keikkua elämässä kiinni ja osa ryhtyi suoraan aktiiviseen toimintaan rettelöimään ja vaikuttamaan sitä kautta ympäröivään yhteiskuntaan.
Yhteistä puukkojunkkareilla ja koulusurmaajilla on siinä, että molemmat ryhmät koostuvat vihaisista ja yhteiskuntaan pettyneistä nuorista miehistä, joilta puuttuu toivo ja näkymä mielekkäästä tulevaisuudesta. (Joista nimimerkki Pojan äitikin kirjoittaa) Molemmat ryhmät ovat purkaneet pahan oloansa väkivaltaan.
Näiden kahden ryhmän toimintatapa on erilainen. Puukkojunkkarit toimivat ryhmänä ja he olivat yleisesti lähialueen ihmisten tiedossa. He menivät sinne, missä tiesivät saavansa yleisöä. Häihin, hautajaisiin ym. (julkisiin) tapahtumiin. Koulusurmaajat toimivat näennäisesti yksin, mutta hekin menevät sinne, missä heillä on yleisöä. Yllättävää ehkä, mutta heilläkin on oma ryhmänsä ja verkostonsa, johon he kuuluvat, ja jossa heidän aikeensa osataan tulkita reaaliaikaisesti. Heidän verkostonsa on internetissä ja siinä vaiheessa, kun ns. suuri yleisö saa tietään heistä, ovat he jo pois pelistä. Massiivinen jälkipuinti toimii yleisönä ja tyydyttää tekijän (vaikka hän ei ole enää sitä itse näkemässä) julkisuuden (näkyväksi tulemisen) tarpeen. Tavoite on jättää itsestä jälki, kun se ei onnistu hyvällä, niin otetaan sitten toiset keinot käyttöön. Ja toisaalta oma viiteryhmä saa onnistuneesta keikasta aina uuden johtotähden jota seurata.
Onko puukkojunkkarilla ja koulusurmaajalla sitten kenties jotakin muutakin yhteistä? Mielestäni on. Ainakin kaksi asiaa ja ne ovat häpeä ja nolatuksi tuleminen. Siinä kun puukkojunkkareita pelättiin heitä myös halveksuttiin, koska he eivät olleet mitään. Voitaneen puhua jopa jonkinlaisesta kyläkiusaamisesta. Koulusurmaajat, joita maassamme on ollut kaksi kappaletta, ovat taustaltaan jotenkin samanlaisia. Heille on istutettu häpeä ja heitä on lauma halveksunut ja siirtänyt syrjään. Hiljaisia, ujoja poikia, joita on syystä tai toisesta kiusattu ja joilla ei ole ollut kavereita. Heissä on ollut jotakin sellaista, erilaista, jota lauma ei ole jostakin syystä sietänyt. Lisäksi kummassakaan tapauksessa (olen tässä suhteessa lehtitietojen ja omien luuojeni varassa) ei ole ollut ketään aikuista (tällaiset asiat ovat aikuisten vastuulla), joka olisi viheltänyt pelin poikki. Ajoissa.
Yritysten yhteiskuntavastuu?
Viittasin jo edellä siihen, että puhutaan yritysten yhteiskuntavastuusta, mutta vastuu ei ole abstraktiolla, yrityksellä, vaan aina yrityksissä toimivilla ihmisillä. Siksi on aivan pakko kysyä, mikä on meidän kaikkien henkilökohtainen yhteiskuntavastuumme. Siis sinun ja minun. Etenkin tämä koskee niitä, jotka ovat päättämässä asioista ja tekemässä niitä valintoja, jotka ohjaavat ihmisten kulun suuntaa.
Comments