Virtuaaliopetuksesta on puhuttu aktiivisesti muutaman viime vuoden aikana. Innostavana taka-ajatuksena on ollut tila, jossa luokkahuoneena voisi olla koko maailma. Alalle on ollut tulijoita ja virtuaalisten opetusalustoiden kehittäjiä on ollut todella runsaasti. Osa alustoista on ollut tähdenlentoja.
Virtuaalinen opetustilanne poikkeaa luokkaopetuksesta ja opetuksen siirtäminen luokasta verkkoon ei käy ihan kädenkäänteessä.
Eija Kalliala ohjeistaa virtuaalisen opetustilanteen järjestämisessä. Hän otsikoi kirjoituksensa: Videoneuvottelu paikallisin kohtaamisin.
Olen vähän kahden vaiheella: puolesta ja vastaan. Puolesta siksi, että virtuaalisuus lisääntyy jatkuvasti työelämässä ja nuorten on kyettävä työskentelemään ilman pomon ja koulussa opettajan valvovaa silmää. Vastaan olen siksi, että kaikki eivät kykene itsenäiseen työskentelyyn. Virtuaalisuus pudottaa pelistä ne, joiden motivaatio ei riitä itsensä ruoskimiseen eteenpäin ja jotka eivät ole motivoituneet alasta, jolle tulivat valituksi.
Nimittäin jostakin kumman syystä opiskelija kuvittelee, että jos ei ole osallistumispakkoa tai joku kokonaisuus on virtuaalinen, se ei ole ollenkaan pakollista tai ainakin se on sitten asia, joka on vähämerkityksinen. Käytännössä asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Näillä itseoppimisen jaksoilla testataan opiskelijan kyvykkyyttä toimia itsenäisesti ja oma-aloitteellisesti. Se on taito, jota työelämässä tarvitaan. Kukaan ei kerro sinulle, miten sinä asian hoidat. Sinulle vain annetaan tehtävä ja määräaika, johon mennessä se pitää saada valmiiksi.
Opiskelu ammattikorkeakoulussa on käytännönläheistä. Yksi tapa opettaa käytännönläheisesti on antaa tehtävä otsikkotasolla ja kertoa, missä muodossa raportti pitää lähettää. Loppu jää opiskelijan päätettäväksi. Lukion ja peruskoulun turvallista copy paste-maailma ei vie kovin pitkälle. Kympin tytöt ahdistuvat kun täytyy ajatella itsenäisesti ja perustella mielipiteensä, olla eri mieltä lähdeaineiston kanssa. Kuitenkin ajattelemaan ja argumentoimaan oppimisen taito on niitä keskeisimpiäi taitoja, mitä ihminen voi työelämää varten koulussa oppia.
Olen vähän kahden vaiheella: puolesta ja vastaan. Puolesta siksi, että virtuaalisuus lisääntyy jatkuvasti työelämässä ja nuorten on kyettävä työskentelemään ilman pomon ja koulussa opettajan valvovaa silmää. Vastaan olen siksi, että kaikki eivät kykene itsenäiseen työskentelyyn. Virtuaalisuus pudottaa pelistä ne, joiden motivaatio ei riitä itsensä ruoskimiseen eteenpäin ja jotka eivät ole motivoituneet alasta, jolle tulivat valituksi.
Nimittäin jostakin kumman syystä opiskelija kuvittelee, että jos ei ole osallistumispakkoa tai joku kokonaisuus on virtuaalinen, se ei ole ollenkaan pakollista tai ainakin se on sitten asia, joka on vähämerkityksinen. Käytännössä asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Näillä itseoppimisen jaksoilla testataan opiskelijan kyvykkyyttä toimia itsenäisesti ja oma-aloitteellisesti. Se on taito, jota työelämässä tarvitaan. Kukaan ei kerro sinulle, miten sinä asian hoidat. Sinulle vain annetaan tehtävä ja määräaika, johon mennessä se pitää saada valmiiksi.
Opiskelu ammattikorkeakoulussa on käytännönläheistä. Yksi tapa opettaa käytännönläheisesti on antaa tehtävä otsikkotasolla ja kertoa, missä muodossa raportti pitää lähettää. Loppu jää opiskelijan päätettäväksi. Lukion ja peruskoulun turvallista copy paste-maailma ei vie kovin pitkälle. Kympin tytöt ahdistuvat kun täytyy ajatella itsenäisesti ja perustella mielipiteensä, olla eri mieltä lähdeaineiston kanssa. Kuitenkin ajattelemaan ja argumentoimaan oppimisen taito on niitä keskeisimpiäi taitoja, mitä ihminen voi työelämää varten koulussa oppia.
Comments