Lähde:http://ultra04lord.files.wordpress.com/2009/09/ratsastaja-041.gif?w=600
Ystäväni lähetti jokin aika sitten minulle Tapio Nousiaisen (1982) runon Papin sielu. Olimme keskustelleet jotakin työnkuvista, ammattien sisällöistä ja siitä mitä ihminen joutuu elämässään kohtaamaan ja kuinka esim. juuri papin työssä tulee eteen tilanteita, joissa voi olla sisäänrakennettuna eettinen ristiriita. Runo puhutteli minua ja sai minut mietteliääksi vähän pidemmäksi aikaa. Ryhdyin pohtimaan mm. sitä, kuinka meidät oikeastaan lokeroidaan ammattiemme perusteella, ennakko-odotukset siitä, miten reagoimme missäkin tilanteessa tehdään koulutukseen pohjautuen.
Toisaalta pohdin sitä, kuinka ammatit ehkä muokaavat persoonaamme, ryhdymme käyttäytymään niin kuin ammatissamme toimivan oletetaan käyttäytyvän. Joissakin tilanteissa ammatillinen roolimme suojaa meitä. Roolin ylläpitäminen työssä ja arjessa on osa selvitymistämme, sillä rooli antaa meille suojan haastavissa tilanteissa.
Esimerkiksi lääkärin rooli suojelee lääkäriä. Meillä on käsitys siitä, kuinka lääkärissä käyttäydytään, kuinka lääkärille puhutaan, kuinka lääkäri puhuu ja miten lääkäri toimii. Tutkijan rooli suojelee tutkijaa. Papin rooli suojelee pappia. Opettajan rooli opettajaa jne.
Ammattilaisen ajatellaan itsestään selvästi kestävän yhtä sun toista, koska erinäiset asiat vain kuuluvat työnkuvaan ja niitä kohdataan viran puolesta. Ihminen ammattiroolin takana unohtuu. Eikä välttämättä huomata sitä, että ammattilainenkin voi olla avun tarpeessa. Etenkin uran alkuvaiheessa nuori vastavalmistunut ammattilainen, voi olla aika ulkona siitä, mitä ammatti, johon on valmistunut aivan oikeasti sisältää. Tilanteet tulevat rajuina. Esimerkiksi lääkärille omalla päivystysvuorolla eteen tulevan ensimmäisen kuoleman kohtaaminen on iso juttu. Siihen on vaikea valmentautua. Vastaavasti nuorelle papille shokin voi aiheuttaa ensimmäinen vierailu surukotiin. Kuka kulkee ammattilaisen rinnalla näinä hetkinä? Kenen pitäisi?
Ammattiin ja etenkin ammatti-identtiteettiin kasvamiseen ei koulutuksen aikana kiinnitetä ehkä riittävästi huomiota. Pieni kurssi työn psykologisesta puolesta ja oman ammatin etiikasta voisi olla paikallaan kaikissa koulutusohjelmissa. Perinteisesti ammattietiikka on eettisen filosofian alaa.
Aina kun pohditaan kysymystä, minkälainen toiminta on ammattia
harjoitettaessa eettisesti hyväksyttävää ja suositeltavaa,
keskustellaan ammattietiikan keskeisestä ongelmasta.(ks. lähde)
Esimerkiksi OAJ:n sivustolla on sanottu opettajien ammattietiikasta mm. näin:Opettajan ammatin erityislaatuun kuuluu, että työn tulokset näkyvät usein vasta tulevaisuudessa.
Hyvät oppimiskokemukset edistävät elinikäistä oppimista. Opettajalla on aina merkittävä rooli myönteisten oppimiskokemusten syntymisessä ja oppijan terveen itsetunnon vahvistamisessa. Opettajan työ on kasvatuksen, opetuksen ja oppimisen mahdollisuuksien hyödyntämistä yksilön parhaaksi.
Toisaalta opettajan tulisi täyttää yhteiskunnan odotukset siitä, mihin suuntaan oppijoita halutaan ohjata. Yhteiskunnassa tapahtuva muutos on kuitenkin johtanut siihen, että monet opettajat joutuvat työssään huolehtimaan asioista, joista he eivät yksin voi olla vastuussa. (Lähde: http://www.oaj.fi/portal/page?_pageid=515,447755&_dad=portal&_schema=PORTAL)
Ja esimerkiksi tutkijan ammattietiikkaan on kiinnitetty huomiota.
Ihminen on hyvin nuori, kun hän joutuu päättämään ammattinsa ja sitä kautta elämänsä suunnan. Mielikuvat eri ammattien vaatimuksista ja todellisuudesta eivät vastaa toisiaan. Opiskeluaikana tehtävistä harjoittelujaksoista ei välttämättä saa kokonaiskuvaa tulevista työtehtävistä tai ammatti-identiteettin muotoutuminen ei oikein pääsekään alkuu. Tai kokemus voi olla sellainen, että nuoren iskee pakokauhu, millaiselle uralle olen oikein ajautumassa? Tämä ei ole ollenkaan minun juttuni. Mitä silloin pitäisi tehdä? Voiko uraa vaihtaa kesken kaiken? Mitä lähipiiri sanoo?
Ei ole tavatonta, että ihmisellä on useampi ammatti ja ura. Sen oikean työn ja ammatin löytyminen voi olla joskus työn ja tuskan takana. Jotenkin tunnen suurta empatiaa niitä nuoria kohtaan, jotka koulussa pohtivat mitä oikeasti haluavat tehdä isona. Minusta tuntuu joskus, että itse en tiedä sitä täysin varmasti vieläkään.
Liitän tähän loppuun tuo alussa mainitun runon: Papin sielu. Runossa on kuvattu osuvasti papin väsymistä työtehtäviinsä.
Papin sielu
Tiedätkö mitään papin sielusta? Tiedätkö papin virkataudista? Papin virkatauti on tottuminen hengellisyyteen, tottuminen Jeesukseen ja kristillisyyteen.
Olitpa tuomiorovasti tai lahkosaarnaaja, piispa tai pahainen evankelista, sinua uhkaa muotoon katsomatta sama tauti, tottuminen hengellisiin asioihin.
Aamusta iltaan, aja samassa roolissa. Hyppää autoon ja aja Miettiselle kotikäynnille, ole jumalisen ja osaaottavan näköinen, kuuntele hartaasti sisar Miettisen puheripulia, sormeile hajamielisesti kellosi ranneketta ja yritä salavihkaa kurkistaa ajan kulumista.
Ajattele kuumeisesti päivän ohjelmaa niin, että verenpaineesi nousee jo aamurukouksessa. Kymmeneltä vihkiminen, iltapäivällä kahdet hautajaiset, illalla iltakirkko tai seurat. Tilastoa, paperia, toimitusta, puhelinsoittoja.
Hyppää kunnalliskotiin, sairaalaan ja vankilaan, istu kirkkovaltuustossa – ja neuvostossa, toimikunnissa ja seminaarissa.
Luonnosta saarnan juuria, pengo vanhoja muistiinpanoja, jos voisit lämmittää vanhan luusopan ja tehdä hätälaskun kiireessäsi.
Tekeydy jumaliseksi ja hurskaaksi, puhu hurskaasti ja sovittele sanojasi sinulta odotettuun kaavaan, muista roolisi, käyttäydy niinkuin papilta odotetaan.
Kuka ajattelee papin sielua, väsynyttä, loppuun kulunutta sielua? Kuka rukoilee papin puolesta?
Eihän pappi kaipaa esirukousta, hänhän on välimies, lähes jumalolento.
Ei kukaan ajattele papin sielua.
Hänen, joka illalla raahautuu väsyneenä vuoteeseen. Hänen, joka ei jaksa enää rukoilla iltarukoustaan. Ei kukaan muista häntä, jolle Jumala ja Jeesus ovat tulleet liian tutuiksi.
Ei kukaan muista häntä, jonka pitää olla roolissaan kuin kilpikonna panssarissaan.
Miten käy pappiparan sielulle? Hänen, jonka on oltava ensimmäinen, hänen, joka on toisinaan niin etäällä Kristuksesta, hänen, joka väsyy työnsä rutiiniin, hänen, joka niin kipeästi haluaisi tuntea Kristuselämän tuoreena ja palaa Kristuksen tulta.
Papin sieluako koskevat sanat: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi.” Papin sieluako?
Lähde: Tapio Nousiainen (1982): Leipää ja suolaa, 14.p. Hämeenlinna: Päivä, s. 109-110.
Comments