Talven aikana keskustelin yhden ryhmäni kanssa haastavista henkilöistä johtajina. Aika moni oli sellaiseen törmännyt. Sain ystävältäni tällaisen netissä (sähköposteissa) kiertelevän kirjeen, jonka on kirjoittanut alunperin Ken Heilbrunn, M.D ja ajattelin jakaa sen täällä blogissani. (Ks. Myös linnki teokseen Malignant self love)
Hei siellä. Tunnistatko minut? Etkö? Sinähän näet minut koko ajan. Sinä luet minun kirjojani, katselet minua valkokankaalla, nautit minun taiteestani, hurraat minun peleissäni, käytät minun keksintöjäni, äänestät minut virkaan, seuraat minua taisteluun, teet muistiinpanoja luennoillani, naurat minun vitseilleni, hämmästelet menestystäni, ihailet minun esiintymistäni, kuuntelet minun tarinoitani, keskustelet minun politiikastani, nautit minun musiikistani, annat minun vikani anteeksi, ja kadehdit sitä mitä minulla on. Etkö? Etkö vieläkään tunnista? Mutta sinähän olet nähnyt minut. Siitä olen aivan varma. Itse asiassa, jos jostakin olen varma, se on se. Sinä olet nähnyt minut.
Ehkä meidän polkumme kohtasivat yksityisemmin. Ehkä minä olen se joka nostin sinut ylös kun olit maassa, annoin sinulle työtä kun olit työtön, näytin sinulle tien kun olit eksyksissä, valoin sinuun luottamusta kun epäilit, sain sinut nauramaan kun olit surullinen, herätin kipinäsi kun olit ikävystynyt, kuuntelin ja ymmärsin sinua, tunnistin sinut siksi joka todella olet, tunsin sinun tuskasi ja löysin vastauksia, ja annoin sinulle halun elää. Tietysti sinä tunnistat minut. Minä olen sinun inspiraatiosi, sinun ihanteesi, sinun pelastajasi, sinun johtajasi, sinun paras ystäväsi, se jota sinä haluat seurata, ja se jonka suosio saa sinut hehkumaan.
Mutta voin olla myös sinun pahin painajaisesi. Ensin minä rakennan sinua koska sinä tarvitset sitä. Taivaasi muuttuu kirkkaansiniseksi. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, alan repimään sinua. Sinä annat minun tehdä sen, koska sinä olet tottunut siihen etkä saa sanaakaan suustasi. Olin väärässä sääliessäni sinua. Sinä olet täysin kykenemätön, epäkunnioitettava, epäluotettava, epämoraalinen, piittaamaton, avuton, itsekäs, rajoittunut, inhottava. Olet kiusallinen seuralainen, epäkiitollinen kumppani, kykenemätön vanhempi, pettymys, seksuaalinen floppi, taloudellinen rasite. Kerron sen päin naamaa. Minun täytyy. Se on minun oikeuteni, sillä se on sitä. Käyttäydyn kotona ja kylässä aivan niin kuin tahdon, täysin piittaamatta tavoista, arvoista, tai muiden ihmisten tunteista. Se on minun oikeuteni, sillä se on sitä.
Valehtelen sinulle päin naamaa ilmeenkään värähtämättä, etkä voi sille yhtään mitään. Itse asiassa valheeni eivät ole valheita. Ne ovat totuus, minun totuuteni. Ja sinä uskot ne, koska sinä uskot, koska ne eivät tunnu eivätkä kuulosta valheilta, koska muussa tapauksessa kyseenalaistaisin järkesi, mitä sinä teet jo itsekin, koska aivan suhteemme alusta asti laitoit luottamuksesi ja toivosi minuun, sait energiasi minusta, ja annoit minulle vallan itseesi.
Mene ystäviesi luokse. Mene. Katso mihin se johtaa. Naurunalaisuuteen. Minä olen heille sitä mitä olin alun perin sinulle. He uskovat sen minkä he näkevät ja he näkevät minut, ja he näkevät myös sen sekavan ihmisen joksi sinä olet tullut. Mitä enemmän pyydät ymmärrystä, sitä enemmän he vakuuttuvat siitä että olet hullu, sitä eristyneemmäksi koet itsesi, ja sitä enemmän yrität saada asiat taas kuntoon, hyväksymällä minun kritiikkini ja yrittämällä parantaa itseäsi. Voisiko olla että olit väärässä minun suhteeni alusta alkaen? Niin pahasti väärässä? Ei helppo pala nieltäväksi, eihän? Miten luulet ystäviesi reagoivan jos todella yrittäisit saada heidät uskomaan? Sinähän se olet joka olet uhannut minun etenemistäni, pilannut minun maineeni ja saanut minut poikkeamaan kurssistani. Mutta on olemassa pakotie niistä turhautumista joita sinä aiheutat minulle, ja onneksi minun maineeni antaa minulle tarpeeksi suojaa ulkopuoliselta maailmalta, niin että voin heittäytyä tähän pakotiehen ilman rangaistusta. Mikä pakotie? Ne vihan purkaumat joita pelkäät ja kauhistut, minun raivoni. Ah, tuntuu niin hyvältä raivota. Se on sen vallan ilmentymä ja vakuutus joka minulla on sinun ylitsesi. Valehteleminenkin tuntuu hyvältä, samasta syystä, mutta mikään ei ole verrattavissa räjähtämiseen ilman mitään syytä ja vihani purkamiseen hullun lailla, samalla kun olen oman showni katsoja ja näen sinun avuttomuutesi, tuskasi, pelkosi, turhautumisesi ja riippuvuutesi. Mene vain. Kerro ystävillemme siitä. Katso voivatko he kuvitella sitä, saatikka uskoa sitä. Mitä törkeämpi sinun kuvauksesi tapahtuneesta on, sitä vakuuttuneempia he ovat, että se joka on hullu, olet sinä. Äläkä odota kovin paljoa enempää terapeutiltasikaan. On varmasti helpompaa elää minun valhettani ja katsoa mihin se vie sinut. Saatat jopa omaksua jotakin siitä käyttäytymisestä jota pidät minussa niin epämiellyttävänä.
Mutta tiedätkö mitä? Tämä saattaa olla yllätys, mutta voin olla myös itseni pahin painajainen. Voin olla ja olen. Katsohan, sisimmässäni elämäni ei ole mitään muuta kuin illuusiolla päällystetty sekasorto. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä miksi teen mitä teen, enkä piittaa ottaa siitä selvää. Itse asiassa, pelkkä ajatus tuon kysymyksen kysymisestä on niin vastemielinen, että käytän kaikki resurssini sen karkottamiseen.
Rakentelen faktoja, tuotan illuusioita, esittelen niitä, ja siten luon oman todellisuuteni. Se on epävakaa tapa olla olemassa, ja niinpä valitsen illuusioihini huolella tarpeeksi tosiseikkoja, jotta ne olisivat uskottavia. Ja testaan koko ajan niiden uskottavuutta muiden ihmisten reaktioiden avulla. Onneksi minun todelliset ominaisuuteni ja saavutukseni ovat tarpeeksi runsaita ruokkimaan minun illuusioitani lähes loputtomiin. Ja moderni yhteiskunta, siunattu/kirottu moderni yhteiskunta, arvostaa eniten sitä mitä teen parhaiten, ja siten toimii minun rikostoverinani. Jopa minäkin katoan omiin illuusioihini, niiden taian houkuttelemana.
Mutta älä huolestu jos et vieläkään tunnista minua. Minäkään en tunnista itseäni. Itse asiassa, pidän itseäni samanlaisena kuin kaikkia muita, ehkä ainoastaan hiukan parempana. Toisin sanoen, päädyn ajattelemaan että kaikki muut ovat minun kaltaisiani, mutta eivät aivan yhtä hyviä. Sitähän universumi koko ajan minulle kertoo.
Mutta siinä se hankaluus onkin. Oikea maailmankaikkeus vai minun maailmankaikkeuteni? Niin kauan kuin illuusioideni taika toimii, niillä ei ole mitään eroa. Siksi tarvitsen oman ihailijakerhoni. Ja koko ajan minä inventoin ihailijoitani, testaan nykyisten jäsenien uskollisuutta väärinkohtelun haasteilla, heittäen luopiot pois täydellisellä välinpitämättömyydellä, ja tiedustellen ympäristöä värvätäkseni uusia tulokkaita. Huomaatko ongelmani? Käytän ihmisiä jotka ovat minusta riippuvaisia jotta voisin pitää illuusioni hengissä. Itse asiassa minä olen riippuvainen heistä. Edes raivo, tuo orgastinen tuskan ja vihan vapautuminen, ei toimi ilman yleisöä. Jollakin tasolla olen tietoinen illuusioistani, mutta sen myöntäminen pilaisi taian. Enkä kestäisi sitä. Niinpä minä vakuutan että sillä mitä teen, ei ole mitään väliä eikä se eroa siitä mitä muut tekevät, ja näin luon illuusion siitä että en luo illuusioita. Siksi en tunnista itseäni yhtään paremmin kuin sinä. En uskaltaisi. Minä tarvitsen taian. Samasta syystä en pysty myöskään tunnistamaan muita jotka käyttäytyvät samoin kuin minä. Itse asiassa he joskus värväävät minut ihailijakerhoihinsa. Niin kauan kuin ruokimme toisiamme, mitä väliä sillä on? Se vain vahvistaa omat illuusioni illuusioistani: että en ole erilainen kuin useimmat muut, vain hiukan parempi.
Mutta minä olen erilainen ja me molemmat tiedämme sen. Tässä on syy minun vihamielisyyteeni. Minä revin sinua siksi että todellisuudessa kadehdin sinua koska olen erilainen. Sillä kummittelevalla tasolla jolla näen illuusioni siksi mitä ne ovat, illuusio sinun luomastasi illuusiosta sisälläni romahtaa ja jättää minut epätoivoon, sekaannukseen, paniikkiin, eristäytymiseen ja kateuteen. Sinä ja kaikki muut syytätte minua kaikenlaisista kauheista asioista.
Olen täysin hämmentynyt ja tietämätön. En ole tehnyt mitään väärää. Tämä epäoikeudenmukaisuus on liian suuri. Se vain pahentaa minun sekaannustani. Vai onko tämäkin vain toinen illuusio?
Kuinka paljon kaltaisiani on? Enemmän kuin luulet, ja lukumäärämme lisääntyy koko ajan. Poimi kaksikymmentä ihmistä kadulta ja saat yhden jonka mieli tikittää niin samalla tavoin kuin minun, että pitäisit meitä klooneina. Mahdotonta, sinä sanot. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista että niin monet ihmiset - niin etevät, kunnioitetut ja näkyvät ihmiset - korvaavat todellisuuden illuusioilla, jokainen heistä samalla tavoin, syistä joita he eivät tiedä. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että niin monet sekasorron ja kaaoksen robotit, kuten nimitän heitä, toimivat muiden sivistyneiden, älykkäiden ja kokeneiden ihmisten keskellä, ja näyttävät normaaleilta. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että tällainen ihmisyyden ja käyttäytymisen vääristymä soluttautuu ihmisten joukkoon tässä määrin, eikä mielenterveysalan ammattilaisten tutka sitä juurikaan tunnista. Ei yksinkertaisesti ole mahdollista, että niin suuri osa näennäisesti positiivista sisältää niin paljon salassa olevaa negatiivista. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Mutta se on. Se on Tämän Sam Vakninin kirjan sanoma. Sam on itse tällainen klooni. Se mikä erottaa hänet meistä muista, on hänen poikkeuksellinen rohkeutensa vaatia selityksiä, ja hänen kammottava ymmärryksensä siitä mikä saa meidät tikittämään, hänet itsensä mukaan lukien. Sam ei ainoastaan uskalla kysyä ja vastata niihin kysymyksiin joita me kloonit kammoamme kuin ruttoa, vaan hän tekee sen säälimättömällä, laserin kaltaisella tarkkuudella. Lue hänen kirjansa. Ota paikkasi mikroskoopin takana ja anna Samin johdattaa sinut tähän analyysiin. Kuin itseään leikkaava aivokirurgi, Sam paljastaa keskellämme elävän muukalaisen, epätoivoisesti toivoen löytävänsä jonkin kokoisen kasvaimen, mutta sen sijaan huomaten vain löytävänsä jokaikisestä solusta saman vastustuskykyisen viruksen. Operaatio on pitkä ja vaativa, ja toisinaan pelottava ja vaikea uskoa todeksi. Jatka lukemista. Osaset tulevat valoon sellaisina kuin ne ovat, siitä huolimatta että ne saattavat näyttää liioittelevilta tai keinotekoisilta. Niiden todenperäisyys saattaa paljastua vasta myöhemmin, muistikuvien ja menneiden kokemusten selittäminä.
Olen, kuten sanoin, itse pahin painajaiseni. On totta että maailma on täynnä saavutuksiani, ja olen monesti hauskaa seuraa. Ja on myös totta, että monet samankaltaiset saavutukset eivät ole levottomien sielujen aikaansaamia. Mutta paljon useammat ovat kuin haluaisit uskoa. Ja jos sattumalta joutuisit Verkkooni, voisin tehdä sinun elämäsi helvetiksi. Mutta muista tämä. Minäkin olen siinä verkossa. Ainoa ero meidän välillämme on, että sinä voit päästä siitä pois.
Ken Heilbrunn, M.D.
Seattle, Washington, USA
Comments