Kuva Margit Mannila
Nyt on taas käsillä se aika kun lukiolaiset puurtavat ylioppilaskirjoituksissa ja samalla nämä tulevat ylioppilaat pohdiskelevat sitä, mihin hakisivat opiskelemaan. Ykkösvaihtoehtona siintelee nuoren silmissä pääsy yliopistoon ja siihen kivaan unelma-ammattiin, josta on ehkä haaveillut jo useamman vuoden.
Kenen syy, että opiskelupaikka ei irronnut?
Pääsykokeisiin lukeminen on rankkaa työtä. Ehkä se unelmien ykkösvaihtoehto unelmien korkeakoulussa ei välttämättä irtoa ensimmäisellä yrittämällä. Motivaatio ei ole ehkä riittänyt lukemiseen tai sitten ei vain yksinkertaisesti ole sisäistetty aihealuetta niin että osattaisiin vastata pääsykoekysymyksiin. Päädytään vaihtoehtoon, joka on toisena tai kolmantena. Hyvä niin. Kiva että päästään jonnekin.
Kenen syy, jos epäonnistun haastattelussa?
Pääsykoehaastattelussa jokainen yleensä muistaa mainita kuinka ahkera ja motivoitunut on juuri tästä alasta, juuri tästä koulusta. Käytännössä onkin sitten niin, että motivaatio onkin nolla, kun ei tämä ole se paikka, jonne minä olisin ihan oikeasti halunnut.
Kenen syy, että opiskelija ei viitsi/jaksa tai kykene opiskelemaan?
Tavoitteena on että kouluun päässyt suorittaa 55 op lukuvuonna. Se on rahoitusmallin perustana koulun näkökulmasta. Se on myös se opintopistemäärä jonka suorittaminen kertoo siitä, että opiskelija on pysynyt ns. junan kyydissä ja näyttää siltä, että hän valmistuu siinä ajassa, joka on opiskelulle laskennallisesti varattu.
Kun opiskelija sitten ei saavuta tätä mainittua pistemäärää, kysytään helposti opettajalta, mitä opettaja voisi tehdä, jotta opiskelija valmistuisi ajoissa. Yleensä opettaja on tehnyt siinä vaiheessa jo kaiken, mitä hän voi. Kysymyksen tulisikin kuulua, millainen keppi täytyisi heilua, että opiskelija lunastaisi lupauksensa suorittaa tuo 55 opintopistettä lukuvuodessa? Juridisesti, koulun näkökulmasta, voinee ajatella, että vastaanottaessaan opiskelupaikkansa, opiskelija samalla sitoutuu niihin pelisääntöihin, jotka koskevat opiskelua. Käytännössä siis suorittamaan opetussuunnitelmaan sisältyvät pakolliset ja valinnaiset kurssit.
Voisiko siis ajatella, että koulutus olisi maksutonta niille, jotka suorittavat opintonsa sopimuksen mukaisesti ajallaan. Vastaavasti ne, jotka tämän sopimuksen rikkovat, maksaisivat koulutuksestaan lukukausimaksun. Toinen vaihtoehto voisi olla, aika monessa maassa oleva käytäntö, jossa katsotaan ensimmäisen vuoden koulumenestys, jos ei ole näyttöä suorituksista, niin sitten tarina päättyy siihen.
Kykenevätkö kaikki opiskelemaan korkeakoulussa?
Vuonna 2008 Laura Kolbe ja Katariina Järvinen kirjoittivat teoksen, jonka otsikko oli Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Kirjoitin aiheesta tässä blogissa vuonna 2010. Kirjassa käsiteltiin suomalaista luokkajakoa tavalla, jollaiseen meillä
ei ole totuttu. Me suomalaiset haluamme kernaasti uskoa, että olemme
maailman tasa-arvoisin kansa. Sillä perustuuhan, esimerkiksi Suomen
koulutusjärjestelmä yhtenäiseen, kaikille samanlaiseen,
yleissivistävään, kestoltaan yhdeksänvuotiseen, perusopetukseen, joka
kelpaa myös vientituotteeksi (JYU), kuten olemme saaneet lukea.
Tätä koulutuksen tasa-arvoa pohtii myös Jouni Vettenranta (2017) kirjoituksessaan Onko suomalaisen koulutuksen tasa-arvo pelkkä myytti? Tosiaankin. Mistä johtuu?
Huolimatta siitä, että koulu on sama kaikille, meidän kaikkien
perhetaustamme poikkeavat toisistaan ja toiset pääsevät koulussa
helpommalla kuin toiset. Ja juuri tästä perhetaustasta johtuen koulutulokkaiden lähtötaso poikkeaa toisistaan todella
merkitsevästi. Ennen peruskoulun aloitusta lapsilla on mahdollisuus
osallistua vuoden kestävään esiopetukseen, joka tasaa näitä eroja. Mutta ei sekään ihmeitä tee. Esimerkiksi sanavarasto ei ehdi kasvaa riittävästi vuoden aikana. Peruskoulun jälkeiseen
koulutukseen kuuluvat ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus.
Korkea-asteen koulutusta annetaan ammattikorkeakouluissa ja
yliopistoissa. Aikuiskoulutukseen Suomessa panostetaan elinikäisen
oppimisen periaatteella. (Lähteenä: Koulutusjärjestelmä/Opetusministeriö
2010.)
Törmään itse työssäni jatkuvasti äidinkielen taidon puutteeseen. Opiskelijoilla on hyvin erilainen äidinkielen taso. Kielikuvat eivät avaudu mm. sellaiset ennen hyvin selvät kielelliset ilmaisut kuin esimerkiksi punainen lanka, leipäpappi, auvoinen jäävät hämäräksi.
Pitääkö kaikkien saada korkeakoulututkinto keinolla millä hyvänsä?
Sitten voidaan tulla kysymykseen, että pitääkö kaikkien saada korkeakoulututkinto? Mielestäni ei, mikäli se tarkoittaa sitä, että se pitää saada saada keinolla millä hyvänsä. Käytännössä keinona on läpipääsyn alarajan laskeminen. Tämä tarkoittaa, kun sitä harjoitetaan kaikilla kouluasteilla, sitä että meidän koulutuksemme taso laskee. Ennen läpimenoon vaadittiin aineiston 55-60 % hallitseminen. Nyt ollaan tilanteessa, jossa jo vaivaisella 30 % osaamisella pääsee läpi. Ja valitettavan usein juuri tämän heikoimman aineksen kanssa kuluu eniten työaikaa.
Lähteitä ja lukemistoa
Mannila, Margit. (2017). Arviointi kuuluu opettajalle. Perheyrittäjyys. (10.2.2017).
Mannila, Margit. (2010). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Perheyrittäjyys. (10.2.2017).
Mannila, Margit. (2015). On tutkitusti todettu, että tyhjät kattilat kolisevat eniten. Perheyrittäjyys. (10.2.2017).
Vettenranta, Jouni. (2017). Onko suomalaisen koulutuksen tasa-arvo pelkkä myytti? Tutkijan suusta. Oma linja. (10.2.2017).
Comments