Sopiiko tuotantolaitoksen rahoitusmalli oppimisen maailmaan?

Ammattikorkeakoulujen rahoitusmalli on ollut muutosten kourissa 2010-luvulta. Ensin koulut muutettiin osakeyhtiöiksi. Rahoitusmalli koki muutoksen ja se perustuu valmistuneiden määrään. Käytännössä siis tehdystä työstä ei makseta vaan ainoastaan onnistuneesta lopputuloksesta. On varsin aiheellista kysyä, sopiiko tuotantoteollisuuden kappalemalli koulutukseen?

Ammattikorkeakoulumaailmassa 2010-luku on ollut nopeiden muutosten ja alati kiristyvän rahoituksen aikaa. Marjo Nenosen (2020) tuoreessa väitöstutkimuksessa Tulokset paranevat, miten käy laadun? Tulosperustainen rahoitusmalli koulutuksen tuoksellisuuden ja laadun kehittäjänä ammattikorkeakouluissa käsitellään ammattikorkeakoulujen tulosperustaista rahoitusmallia. Nenonen (2020, 15) paaluttaa rahoitusmallin muutoksen 2010-luvulle, jolloin tuoloskeskeisyys nousi korostuneesesen rooliin korkeakoulujen rahoituksessa. Malli lienee peräisin insinöörivetoisesta tuotantolaitoksesta, jonka logiikan mukaisesti raaka-aine tulee sisään, siitä valmistetaan tuote mahdollisimman tehokkaasti ja kun se tulee ulos määrämuotoisena se sopii siihen kokonaisuuteen, johon se on tarkoitettu.

Vuonna 2013 käynnistetyn ammattikorkeakoulu-uudistukselle asetettiin tavoitteeksi toisaalta opetuksen, tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä aluekehitystoiminnan laadun kehittäminen. Tavoitteisiin lisättiin myös kansainvälistymisen edellytysten parantaminen. Puhuttiin lisäksi opiskelijoiden ja muiden palvelujen tason ja toiminnan tuottavuuden varmistamisesta ja toisaalta pyrittiin vauhdittamaan niin ammattikorkeakoulujen rakenteellista kehittämistä kuin parantamaan toiminnan laatua ja vaikuttavuutta. Tämän muutoksen jälkeen rahoitus muutettiin tulosperustaiseksi. Mittareina, joilla tätä mitataan ovat muunmuassa korkeakoulututkintojen ja opintoprosessin laatu, tehokkuus, työllistyminen sekä tutkimus- ja kehittämistoiminta. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt, vaan samanaikaisesti otettiin käyttöön mittareita, joilla pystyttiin vertailemaan oppilaitoksia. Sovi ei unohtaa säästöjä, jotka otettiin uudistuksen rinnalla käyttöön. Esimerkiksi indeksikorotukset jäädytettiin. Näin luotiin tilanne, jossa korkeakoulun menestyksen mittarina on menestyä rahoitusmallin indikaattoreilla. (Nenonen 2020, 15.) Ketterä oppii, sillä vain nopeat elävät. Johdon rooli on osoittautunut tässä eloonjäämiskamppailussa ratkaisevaksi.

Ammattikorkeakoulu-uudistus toteutettiin vuosina 2014-2015, kun ammattikorkeakoulut muutettiin itsenäisiksi oikeushenkilöiksi, käytännössä siis osakeyhtiöiksi. (Ammattikorkeakoulu-uudistuksen arviointi 2018, 9). Muutoksessa ei voitane sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että osakeyhtiölain 1:5 §: säädetään että yrityksen tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen, ellei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin, ollaan mielenkiintoisen äärellä.

Osakeyhtiön on käytännössä kyettävä hankkimaan tuloja menojensa katteeksi niin paljon, että se pysyy toimintakelpoisena.

Nenonen (2020, 15) taustoittaa rahoitusmallin syntyä ja näkee sen askelmerkkien olevan lopputulosta uuden julkisjohtamisen (New Public Managemet) mukanaan tuomasta ajattelusta. Tässä ajattelumallissa korostetaan julkisten palvelujen tehokkuutta niin taloudelliselta kuin toiminnalliseltakin näkökulmasta. Julkinen valta vastaa toiminnastaan suhteessa rahoittavaan tahoon eli valtioon ja kansalaisiin. Suomi ei ole tämän ajattelun suhteen poikkeus, sillä tämä malli on taustalla julkisten palvelujen kehittämisessä 1990-luvulta alkaen. Tulokseen perustuvaa rahoitusta hyödynnetään korkeakoulujen rahoitukseen esimeriksi Norjassa, Ruotsissa, Iso-Britanniassa, Belgiassa, Tanskassa Ja Yhdysvalloissa. Se mikä Suomesta tekee erilaisen on se, että meillä tulosperustaisen rahoituksen osuus on kansainvälisesti tarkasteltuna kärkijoukkoa. Painotamme vahvasti omassa mallissamme koulutuksen tuotoksia (output). Tämä on merkillepantava ero verrokkimaihin verrattuna. Tässä kohtaa pitäisi ehkä päättävien tahojen hieman pysähtyä ja tarkastella, mitä koulutuksella tosiasiallisesti tavoitellaan.

Suomessa koulutus ei ole koskaan ollut lähtökohtaisesti liiketoimintaa ja esimerkiksi perusopetukseen ja toisen asteen kouluilla ei ole oikeutta tuottaa voittoa.

Ammattikorkeakoululaissa säädetään, että koulut eivät periaatteessa voi tehdä konkurssia. Hyvä näin. Henkilökohtaisesti näen, että rahoitusmalli ja osakeyhtiömuoto, ovat korkeakoulujen käytännön stressitesti: pysyvätkö ne pinnalla ja ennen kaikkea, mitkä niistä pysyvät pinnalla. Taustalla minulla on oletus siitä, että väestömäärän vähetessä tarvitaan vähemmän aloituspaikkoja myös korkeakouluihin. Suuri haaste lienee käytännössä siinä, että luultavammin yksikään hallitus, saati yksittäinen poliitikko, ei halua sitä sulkaa hattuunsa, joka tulee päätöksestä, kun joku tai jotkut olemassa olevista korkeakouluista lakkautetaan. Eloonjäämistaistelu on siis saatettu hyvälle alulle. Pelastusrengas näyttäisi saapuvan toisaalta maahanmuuttajien ja toisaalta elinikäisen oppimisen muodossa.

Koulutuksen tavoite

Koulutuksen tavoitteet, joka ammattikorkeakoulututkinnolle on asetettu, ovat liittyneet työelämään ja oppimiseen. Ammattikorkeakoulu-uudistusta on perusteltu muun muassa sillä, että silloisessa koulutusjärjestelmässä oli sellaisia epäkohtia, joiden takia koulutusjärjestelmä ei kyennyt vastamaan nuorten kasvaneisiin koulutustoiveisiin, toisaalta oli tarkoitus kehittää myös laatua ja lisäksi oli tarve ottaa paremmin huomioon niin yhteiskunnan kuin työelämän muutokset. Erityisesti on korostettu käytännön työelämän tarvitsemia valmiuksia ja taitoja, joita akateemisemmin painottunut yliopistotutkinto ei välttämättä suoraan tuota. (Böckerman & Haapanen 2020.) Käytännössä tämä on näkynyt ja näkyy ammattikorkeakoulujen laajana yhteistyönä yritysten kanssa. Hieman oppiaineesta riippuen, tämä toteutuu vierailuina yrityksiin tai yhteistyökumppaneiden tekemistä luentovierailuista, kursseilla tehtäviin laajoihin työelämäprojekteihin tai pienimuotoisempiin tehtäviin. Erityisesti opinnäytetyöt ammattikorkeakoulussa ovat pääsääntöisesti työelämälle tehtyjä ja usein työn tekijä saakin työpaikan yrityksessä, johon hän opinnäytetyönsä tekee.

Kuitenkin, kuten Böckerman & Haapanen (2020) huomauttavat, on työmarkkinoita käsittelevän taloustieteellisen tutkimuksen yksi keskeisimmistä kysymyksistä koulutuksen vaikuttavuus niin yksilöiden taloudelliseen ja ei taloudelliseen menestymiseen työmarkkinoilla. Koulutuskeskustelu on aktiivista taloustieteissä, eikä vähiten siksi, että koulutukseen käytetään huomattava määrä julkisia varoja. Yhteiskunnassa on siksi, syytäkin olla kiinnostusta, kuinka tehty sijoitus tuottaa.

Mittaamisen sietämätön vaikeus

Kuinka koulutuksen tuottoja voidaan yksilötasolla mitata luotettavasti, on haastava kysymys? Voidaanko tunnistaa mahdolliset hiljaiset tekijät, jotka saattavat vääristää koulutuksen tuottoarvioin laskemista. Jotta saadaan luotettavia tuloksia, on tutkimuksessa keskityttävä eksogeeniseen, tutkittavasta henkilöstä itsestään riippumattomaan vaihteluun koulutustasossa. Käytännössä AMK-uudistus tuotti eksogeenista vaihtelua koulutustasoihin ja siksi se on erityisen mielenkiintoinen. Lisäksi uudistus toteutettiin niin ajallisesti kuin alueellisesti asteittain ja tämä on mahdollistanut vaikutuksen arviointia. (Böckerman & Haapanen 2020.) En ole varma, miten koulutuksen tuotto ja tulokset ovat käytännössä määritelty. Mikä on koulutuksen tuloksia mittaavan mittarin validiteetti ja reliabiliteetti?

Käytännössä juuri nyt on huoli opetustyössä herännyt alati niukkenevan opetusresurssin ja kasvavien ryhmäkokojen paineessa: lunastaako ammattikorkeakoulu enää nuorille ja työelämälle antamaansa arvolupausta? Oppiminen on henkilökohtainen kehitys- ja kasvuprosessi. Oppimisessa on kyse ainutlaatuisen ihmisen oppimisesta ja kasvamisesta, tuotantotalouden ja teollisuuden toimintamalli ei välttämättä ole paras mahdollinen. Haaste lienee päättäjien ja koulumaailman johdon tiedossa. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka opiskelijat jaksavat, vaan kyse on myös opetushenkilöstön jaksamisesta.

Kun Juha Siltalan (2007) teos Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2004 se kohahdutti. Teoksen nimestä puuttui silloin tuo kaksoispisteen jälkeinen osa, jonka kirjoittaja lisäsi siihen, kun hän vuonna 2007 täydensi sitä. Siltalan väitteet työmarkkinoiden ja yhteiskunnan kehityksestä näyttäytyivät tuolloin varsin ylimitoitetuilta ja kirja sai paljon kritiikkiä. Teoksessaan esille muun muassa kvartaali- ja benchmarking-talouden, tämä näkyy käytännössä siten, että kaikki mitataan lyhyellä aikavälillä. Toisena väittämänä oli, että kilpailu tunkeutuu kaikkialle. Olemme nähneet, että kaikki alkaa jo käytännössä päiväkodissa. Kolmanneksi kirjoittaja nosti esiin yhteiskuntasopimuksen uudelleenkirjoittamisen omistajien hyväksi. Tämä ilmenee omistavan luokan valtana, joka näkyy nykyisin erilaisien yksittäisten ryhmien äänen voimistumisena. Neljäs väite liittyy työpaikkoihin. Siltala esitti väitteen, että työpaikkansa omistajat muuttuvat niiden alituisiksi lunastajiksi. Tämä on toteutunut käytännössä kaikilla aloilla. Alati vaihtuvat tulosvaatimukset ovat tulleet myös aloille, joille ne eivät sovi työn luonteen vuoksi. Tällaisina voidaan pitää esimerkiksi hoiva-alaa ja koulutusta. Viidentenä väitteenä on prekarisaatio. Käytännössä työmarkkinat ovat prekarisoituneet, myös niiden osalta, jotka ovat vakituisessa palkkatyössä, siirtymä oman reviirin haltijoista alituisen läpivalaisun kohteiksi. Kuudentena ilmiönä on jatkuva mittaaminen ja kontrollointi kaikilla tasoilla. Mittaaminen on tullut itse tarkoitukseksi, eikä saatuja tuloksia ehditä, kyetä eikä luultavasti ole edes tarkoitus hyödyntää. Tämä näkyy esimeriksi siinä, että kehityskeskusteluja on jo tarhaikäisille ja tuottavuuspaine asetetaan niin lasten kuin vanhempienkin harteille. Seitsemäntenä ilmiönä on kollektiivisten vastakkainasettelujen vaihtuminen henkilöiden välisiin ja sisäisiin konflikteihin, joiden seurauksena vain ”elimistö voi mennä lakkoon”. Toisin sanoen tästä seuraa uupuminen, masentuminen sekä erilaiset kehon ongelmat, jotka ovat lisääntyneet käytännössä jatkuvasti. Yhdeksäntenä ilmiönä on työajan merkityksen väheneminen työn mittana. Erityisesti tämä korostuu nyt etätyöaikana. Jo ennen sitä digitalisaatio toi työn vapaa-ajalle. Nyt työ on vallannut kodin. Kymmentenä Siltala nostaa esiin mitan, joka on menestyminen markkinoilla ja kilpailussa. Tämä johtaa siihen, että työtä on käytännössä tehtävä 24/7, eikä sekään ole tarpeeksi. Työntekijät uupuvat: riittämättömyyden diagnoosi, kuten Siltala ilmaisee, nostaa päätään.

Juoksemmeko vain erilaisten tuotantomittareiden perässä ja unohdamme ihmisen?

Onko meillä uskallus vaatia ihmisen mittaista työtä? Kun koulusta tulee tehdas, ovat niin opiskelija kuin opettajakin vaarassa palaa loppuun. Kenellä olisi rohkeutta vetää jarrua juuri nyt? Vastaukseni otsikon kysymykseen, sopiiko tuotantolaitoksen rahoitusmalli oppimisen maailmaan? on yksiselitteisesti ei. Se ohjaa kiinnittämään huomiota määrään. Teollisessa toimintaympäristössäkään ei korkealaatuisia tuotteita valmisteta liukuhihnalla vaan käsityönä materiaalia ja asiakasta kunnioittaen.

Perheyrittäjyys - Family Business

Search This Blog