Hiljaisuus puhuu
Mieleeni on jäänyt säveltäjä Jean Sibeliuksen antama vanha radiohaastattelu, johon törmäsin vuosia sitten. Tuossa haastattelussa Sibelius toteaa haastattelijalle: ”Täällä Ainolassa tämä hiljaisuus [caesura] puhuu.” (Ainaolan hiljaisuus.) Tämä Sibeliuksen lause on noussut mieleeni aina silloin tällöin. Erityisesti, se tunnelma, jonka hän sai aikaan, pitämällä pitkän tauon sanojen hiljaisuus ja puhuu välissä. Se tuntui merkitykselliseltä. Tästä, yhdestä yksittäisestä lauseesta, mieleeni nousseita kysymyksiä ovat olleet muun muassa: Millainen on hiljaisuuden ääni? Miten, mitä ja missä hiljaisuus puhuu? Kenelle hiljaisuus puhuu? Kuinka hiljaisuutta voi kuulla ja kuunnella? Mitä hiljaisuudesta voi oppia?
TEKSTI | Margit Mannila KUVAT | Gun Vestman
Kun lähdin tutkimaan hiljaisuutta ja hiljaisuuden puhevoimaa tätä tekstiä varten, lumouduin täysin. Tutkimusmatkallani löysin muun muassa Kaverman (2013) lektion, jossa hän nostaa esiin käsiteparin häiriö ja hiljaisuus. Aivan. Hiljaisuus tarvitsee häiriön tullakseen näkyväksi. Mitä oli ennen häiriötä ja mitä on häiriön jälkeen?
Kaverma (2013) esittelee lektiossaan taideprojektia, jota hän oli tehnyt HUS:n lasten- ja nuortensairaalan psykiatrisella osastolla. Hän kirjoittaa, että oli pyrkinyt tutkimuksessaan konkretisoimaan ja tekemään näkyväksi häiriön ja oli havainnut, että se tapahtuu hiljaisuuden kautta. Kuinka hän oli käytännössä havainnut häiriön ja hiljaisuuden yhteyden? Käytännössä se tapahtui niin, että hän teki läsnäolokarttoja mainitusta HUS:n lasten- ja nuortensairaalan psykiatrisen osaston taideprojektista ja nämä läsnäolokartat tekivät vahingossa näkyväksi häiriön ja hiljaisuuden. Näihin mainittuihin läsnäolokarttoihin siis ryhdyttiin kirjaamaan edellä mainitun osaston tapahtumia tarkasti ja kaikki tapahtumat toteavasti. Samalla kun tapahtumia kirjattiin, kirjattiin vahingossa myös se, mitä ei tapahtunut ja myös se, että tapahtui ainoastaan vähän. Tällä tavoin ymmärrettiin se, että tapahtumat, ja se, että mitään ei tapahtunut, johtuivat jostakin. Tämä, mitä tapahtui tai mitä ei tapahtunut, ei siis tosiasiallisesti ollenkaan riippunut siitä, mitä tutkijat tekivät tilassa tai miten he siinä olivat. Kaverma (2013) huomauttaa, että nämä läsnäolokartat eivät olleet kuitenkaan riittävän todistusvoimaisia, jotta niillä olisi voitu osoittaa, että mitään ei tapahtunut ja siten sillä ei ollut vaikutusta esimerkiksi potilaan hoitoon ja hänelle määrättyyn lääkitykseen.
Hiljaisuus kuuluu ja näkyy
Silvennoinen & Veijola (2012, 24) tarkastelevat artikkelissaan hiljaisuutta kuuntelemalla ja katselemalla visuaalisia ja tekstimuotoisia esityksiä Visit Finland -matkailusivustolla. Heidän mukaansa hiljaisuus ei ainoastaan kuulu, vaan se myös näkyy ja se on koettavissa kaikilla aisteilla. Vaikka hiljaisuutta on kaikkialla, on sitä kuitenkin vaikea löytää arkisesta elinympäristöstä. Onko tähän syynä se, että hiljaisuus mielletään usein äänten puuttumiseksi? Vai onko hiljaisuus todellisuudessa huomattavasti laajempi ilmiö: äänettömyyden ja melun vastakohtaisuutta, jossa hiljaisuus on ei-äänettömyyden ja ei-melun samanaikaisuutta ja tästä johtuen hiljaisuus ei ole synonyyminä äänettömyydelle eikä siihen sisällyt meluksi tulkittavia ääniä. He toteavat, että äänellisyys on yksi hiljaisuuden ulottuvuus ja siihen liittyy myös sosiaalinen ja ruumiillinen ulottuvuus (Silvennoinen Veijola 2012, 25). Tämä on kerrassaan kiehtovaa.
Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto-Arponen (2017, 6) nostavat esiin Jay Winterin toteamuksen, että hiljaisuus ei ole synonyymi unohtamiselle, vaan se on sosiaalisesti tuotettua. Lisäksi hiljaisuus on tapa tietää. Hiljaisuus voi olla myös haluttomuutta muistaa ja muistella vaikeita asioita (Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto-Arponen 2017, 14). On helpompi olla hiljaa ja olla niin kuin kipeitä tai vääriltä näyttäviä ja tuntuvia asioita ei olisikaan tai ehkä ajatellaan, että asiat eivät puhumalla muutu. Tällaisia kommentteja kuulee joskus. Vaikenemisen ajatellaan olevan kultaa. Pitäisikö kuitenkin uskaltautua rikkomaan hiljaisuutta kysymällä vaikkapa, että miten menee?
Silvennoinen & Veijola (2012, 25) näkevät sosiaalisen ulottuvuuden hiljaisuuden rakentumisena joko yksin olemisen tai muiden yksilöiden läsnäolon kautta. Arjessa toiset koetaan uhkana hiljaisuudelle, vaikka toisten läsnäolo voi olla hiljaisuutta vahvistavia tekijä. Koska hiljaisuutta voi kokea esimerkiksi lähteisten ihmisten kanssa tai sellaisten ihmisten kanssa, joiden intresseissä on saavuttaa hiljaisuus. Hiljaisuuden ruumiillinen ulottuvuus liittyy siihen moniaistisena ilmiönä, jolloin aistit yhdessä kuuloaistin kanssa välittävät sitä kokijoilleen.
Vastauksena voi olla hiljaisuus
Kun tarkastelemme esimerkiksi kommunikaatiota, voimme havaita, että joskus esitettyyn kysymykseen voi olla vastauksena hiljaisuus (Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto-Arponen 2017, 8). Voinee sanoa, että hiljaisuudella on ainutkertainen ääni ja hiljaisuuden puhe voi olla voimakkaampaa kuin sanotut sanat. Erityisesti sellaisissa kohdissa, hiljaisuus suorastaan huutaa, joissa se konkretisoi osallistumisen ja osallistumattomuuden (Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto-Arponen 2017, 10). Silvennoinen & Veijola (2012, 25) nostavat hiljaisuuden tarkastelun paikan näkökulmasta, koska paikan rooli määrää omalta osaltaan sen, millaiseksi hiljaisuus rakentuu. Vai onko kyseessä, paikan sijaan, sittenkin kaksoissitova kieli, jonka Kaverma (2013) nostaa esiin. Hän tarkoittaa kaksoissitovalla kielellä sitä, ettei asioista puhuta tai niistä ei voida puhua niiden oikeilla nimillä. Tällainen asetelma liene aika tavanomainen esimerkiksi parisuhteessa, kun kipeitä asioita ei uskalleta ottaa keskustelun keskiöön. Hiljaisuus, häiriön vastakohtana tai kääntöpuolena, on samaa juurta. Vai onko niin, että paikka tarvitaan, jotta tämä voi konkretisoitua? Hiljaisuus on Kaverman (2013) mukaan yksi häiriön muoto. Se on läsnä niissä hetkissä, joissa ymmärrystä ei ole tapahtunut. Häiriö tulee näkyväksi vastakohtansa kautta. Tarvitsemme hiljaisuutta ja hiljaisuus havaitaan vain häiriön kautta.
Kaverma (2013) pohtii hiljaisuuden merkitystä myös siitä näkökulmasta, että tarjottua viestiä ei ole kyetty käsittämään ja vastaanottamaan. Jos ilmiö on liian vieras, tulee vieraudesta liian häiritsevää emmekä me pysty näkemään tätä outoa ja ennennäkemätöntä. Voi siis sanoa, että vieraudesta on tullut liian häiritsevää ja häiriö tiivistyy hiljaisuudeksi. Tähän liittyy Kaverman (2013) mukaan pako-hyökkäys -logiikka. Jähmettyminen (hiljaisuus) tai häiriö (aggressiivisuus ja tuhoaminen) ovat käytännössä suhtautumisvaihtoehdot. Se, kykenemmekö ottamaan vastaan häiriön hiljaisuuteen tai miten kykenemme ottamaan vastaan häiriön suhteessa hiljaisuuteen, on hyvin mielenkiintoista ja pohtimisen arvoista.
Hiljaisuuden kolme tasoa
Silvennoinen & Veijola (2012, 26) nostavat Peircen semiotiikan kolme hiljaisuuden tasoa. Ensimmäinen taso on äänten ja ärsykkeiden puutetta. Se merkitsee tyhjyyttä, mutta tyhjyydellä on merkitystä, sillä se herättää joskus hyvinkin voimakkaita reaktioita ihmisissä. Toinen taso on, että hiljaisuus on oma merkkikieli, joka on vuorovaikutuksessa muiden merkkikielien kanssa. Nämä merkkikielet ovat omanlaisiaan ja kaikki riippuu siitä, kohdistuuko tarkastelu hiljaisuuteen äänen, sosiaalisen, ruumiillisen vai paikan näkökulmasta käsin. Kolmantena hiljaisuuden semioottisena tasona on kaikkeus. Kaikkeus on hiljaisuuden tila, jossa on läsnä kaikki. Se on niin aisteihin perustuvia havaintoja ja kuin mentaalisia kokemuksia hiljaisuudesta, joista yhdessä muodostuu kokonaisvaltainen hiljaisuus. Kokonaisvaltainen hiljaisuus rakentuu kokemuksellisesti. Kokemukset ovat, ymmärrykseni mukaan, yksilöllisiä ja ainutkertaisia.
Seppälä (2020) käy läpi tutkimuksessaan sodasta kertovaa Hiljaisuus -elokuvaa. Hän nostaa tekstissään esille, kuinka hiljaisuudella tai kertomatta/kuvaamatta jättämisellä voidaan elokuvassa nostaa esiin tehokkaasti asioita, joihin halutaan kiinnittää katsojan huomio. Kuten Seppälä (2020, 49) havainnoi, ei sodan etenemistä kuvata hyökkäysten tai sotilaallisten operaatioiden avulla, vaan se tuodaan esiin muun muassa kaatuneiden ruumiilla. Elokuvassa ei kuvata myöskään suomalaisten sotilaiden hyökkäämistä, vaan puolustautumista ja sitä kautta hengen uhraamista. Seppälä (2020, 50) nostaa esille samaistumiseen tai identifikaatiossa tarvittavat kolme prosessia, jotka ovat välttämättömiä, jotta katsojalle saadaan tavoiteltu tunnereaktio suhteessa elokuvan henkilöhahmoihin. Näiden kolmen tekijän on oltava samanaikaisesti läsnä, jotta tunnereaktion saavuttamisessa voidaan onnistua. Nämä tarvittavat tekijät ovat tunnistaminen (recognition), suhteuttaminen (alignment) ja liittoutuminen (allegiance).
Jotta hiljaisuus voi puhua meille, meidän pitää osata ja uskaltaa kuunnella ja kokea sitä. Vai voiko hiljaisuuden sanoma olla joskus niin äänekästä, että vastaanottaja joutuu sulkemaan korvansa siltä?
-
Ainolan hiljaisuus 1945–1957. Elämänkaari. Jean Sibelius. Viitattu 3.5.2022. http://www.sibelius.fi/suomi/elamankaari/sib_ainolan_hiljaisuus.htm
-
Kaverma, P. 2013. Tyhjä piha. Häiriö ja hiljaisuus [nyky]taiteessa. Lektio. Viitattu 3.5.2022. https://tahiti.journal.fi/article/view/85475
-
Korjonen-Kuusipuro, K., & Kuusisto-Arponen, A.-K. 2017. Muistelun monet muodot – kertomus, kehollisuus ja hiljaisuus paikan tietämisen tapoina. Elore, 24(1), 1–17. https://doi.org/10.30666/elore.79278
-
Seppälä, L. 2020. ”Et ees rintamalle uskaltanu!”: Toisen maailmansodan uusisänmaalliset representaatiot elokuvassa Hiljaisuus. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 33(3-4), 44–62. https://doi.org/10.23994/lk.100439
-
Silvennoinen, M., & Veijola, S. 2012. Moniulotteinen hiljaisuus: Semioottinen tutkimus Visit Finland -maaportaalista. Matkailututkimus, 8(2), 23–39. Viitattu 3.5.2022. https://journal.fi/matkailututkimus/article/view/90875
Comments