Erimielisyyksiin uskaltaminen on yksi tärkeä rohkeuden laji

Kirjoitukseni otsikko: Erimielisyyksiin uskaltaminen on yksi tärkeä rohkeuden laji, on suora lainaus Maija-Riitta Ollilan (2008, 328) mainiosta teoksesta Lauman valta. (Edita.) Ollila kirjoittaa, että tavallisin tapa svingin tavoitteluun on konsensushakuisuus. Hän jatkaa, todellisuudessa reitti kulkee juuri debatoinnin ja eriävien näkemysten esittämisen kautta. No tämä asia lienee yleisesti tiedossa, että ristiriidat ovat välttämättömiä, että syntyy jotakin uutta. Tosin se tuntuu käytännössä aivan yhtä usein unohtuvan, kun jotakin uutta puuhataan. Itse olen lähestynyt laumaa ja siihen liittyvää problematiikkaa kuluvana vuonna useammastakin suunnasta (tässä blogissa aiheeseen liittyen on kirjoitus mm. Vanhan veneen ongelma sekä aiheeseen liittyvää lähdemateriaalia lisäksi olen pohtinut lauman käyttäytymistä kirjoituksessani Alussa oli liike ja muita ajatuksia (vinkkejä tutkimuksen tekemiseen). Eikä vähiten aihe liity tutkijan etiikkaan, kuten taannoin kirjoituksessani lainaamani professori Stephen Kemmis on todennut: Stephen Kemmisen mielestä tutkijoiden kuuliaisuus uhkaa jopa demokratian perusarvoja, tuottaahan se usein valtaa pitäville edullisia tuloksia.

Tutkijan on oltava nöyrä totuutta kohtaan. Se taas vaatii oman erehtyväisyyden myöntämistä, toisin sanoen oppivaa asennetta. (Hän pitää luentonsa ”Speaking Truth to Power: Participatory Action Research as a Critical Edge?” 24. syyskuuta klo 13–15 Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa.) (Lue lisää tästä)

Ollilan teos oli mielestäni erinomaista luettavaa. (Varmasti on niitä joita teos ärsyttää, mutta niin hyvän teoksen kuuluukin.) Ollilan (2008, 14-15) teoksen alkupuolella on otsikko, joka kuuluu: Yksilö lauman vallassa? Siinä Ollila kertoo tutun tarinan häkistä, jossa asuu viisi apinaa. Häkin katossa on narun päässä banaani ja banaanin alla portaat. Apinat kyyhöttävät aikansa häkissä ja sitten joku niistä menee portaiden luo ja alkaa kiivetä kohti banaania. Kun apina saa banaanista otteen, ruiskutetaan samalla hetkellä muiden apinoiden päälle kylmää vettä. Jonkin ajan kuluttua toinen apina tekee yrityksen banaanin luo, samanlaisin seurauksin. Ennen pitkää käy niin, että aina kun joku apinoista yrittää kiivetä portaille, kaikki muut yrittävät estää sitä.

Seuraavaksi häkistä poistetaan yksi apina ja laitetaan sen tilalle uusi apina, samalla unohdamme kylmän suihkun. Uusi apina näkee häkin katossa banaanin ja ryhtyy oitis tavoittelemaan sitä, mutta samalla hetkellä, kun se astuu rappusille muut apinat hyökkäävät sen kimppuun ja estävät sen kiipeämisen. Jos apina on itsepäinen luonteeltaan se saattaa yrittää vielä kerran tai pari, mutta uskoo sitten vähitellen, että banaania ei kannata tavoitella, ellei halua selkäsaunaa.

Koetta jatketaan siten, että jälleen poistetaan yksi vesisuihkun saaneista apinoista ja tuodaan sen tilalle uusi yksilö, joka tietenkin yrittää heti syöksyä banaania noutamaan. Edellinen uusi tulokas syöksyy rankaisemaan tulokasta muiden mukana. Sama toistuu, joka kerta kun uusi apina astuu portaille, sen kimppuun hyökätään. Kun kaikki apinat on vaihdettu, ja uusin tulokas jälleen yrittää kohti banaania, se mukiloidaan, vaikka todellisuudessa kenelläkään ei ole enää sitä alkuperäistä kokemusta siitä, mistä hakkaaminen alkoi. Riittää kun tavoittelee jotakin enemmän kuin muut. Ollaan siis tilanteessa, että kukaan apinoista ei tavoittele banaania. Perustelu kiellolle on: näin täällä on aina toimittu.

Kuulostaako tutulta? Oletko joskus mennyt uuteen työpaikkaan, ja alkuvaiheessa innostuksen vallassa, siis siinä vaiheessa, kun olet kyennyt vielä katsomaan työpaikkaasi uusin silmin, olet ehdottanut jotakin uutta toimintatapaa tai menetelmää ja olet törmännyt hiljaisuuden muuriin tai vihamielisiin katseisiin tai ivalliseen nauruun tai toteamukseen, että odota, kyllä säkin kohta rauhoitut. Surullisia tilanteita, erityisen surullisia, jos sinut on sattumalta palkattu kehittämään ja edistämään joitakin asioita.


Tähän ilmiöön (samankaltaisuuden vaatimukseen/pyrkimykseen) törmätään kaikkialla. sellaisissakin paikoissa, joissa samankaltaisuudesta ja samanmielisyydestä on pelkkää haittaa. Tästä syystä, useimmiten psykologisilla testeilläkin kai pyritään paradoksaalisesti siihen, että henkilövalinnassa ei päädyttäisi valitsemaan liian uudistusmielistä tai itsenäisesti ajattelevaa henkilöä, joka käynnistäisi muutoksen tapaisen toiminnan yrityksessä. Tähän tarkoitukseen (analysoimaan asioita) palkataan konsultti, että kenenkään ei tarvitsisi ryhtyä oman pesän likaamiseen aivan niin kuin käytännössä. (Sitähän ei sitten muuten sallitakaan, ei vaikka pyrkimykset olisivat kuinka hyvät tahansa.)

Erilaisuuden seurauksena syntyviä ristiriitoja pelätään yli kaiken. Ei uskalleta itse sanoa eriävää mielipidettä, ei kyetä ottamaan palautetta vastaan, puhumattakaan siitä, että uskallettaisiin vääntää ajatuksista ns. kättä. Sama ilmiö lienee taustalla myös siinä, kun yrityksiin palkataan työvoimaa. Esimerkiksi käy pätkä, Terho Puustisen (2004) teoksesta, Avain omaan yritykseen haastateltu (Avain) yrittäjä Leevi Hakola, joka sanoo, että palkkaa aina itseäsi parempia töihin, älä pelkää niitä. Ikävä kyllä yrittäjien itsetunto ei usein kestä tätä. Yritysidea on hyvä, mutta töissä on kakkosluokan ihmisiä. Toisaalta ajattelen, että osaksi syy, ettei ykkösluokan tyyppejä saada duuniin, lienee se, että ykkösluokan ihmiset tajuavat, saatuaan riittävän monta potkua omaan päähänsä, perustaa yrityksen, eikä heitä siksi ole yksinkertaisesti vapailla markkinoilla tai jos on he yleensä työllistyvät nopeasti sellaisiin firmoihin, joissa ymmärretään aidon ja perustellun kriittisen palautteen arvo. Vain analysoimalla asioita useammasta suunnasta kriittisesti voidaan hyvästä raakatimantista saada säkenöivä briljantti. Ollila (2008, 329) toteaa, että väittelemiseen liittyy kysymysten esittäminen. Kriittisyys tarkoittaa sitä, että kyseenalaistetaan esitetyn ajattelutavan ennakko-oletukset. Ne ilmenevät juuri kysymyksissä. [...] Kysymysten pyytäminen ja niiden esittäminen ei saisi olla turhaa retoriikkaa. Kysymykset voivat olla kokousajan arvokkain anti tiimilleen. Ilmapiirin huoltamisen kannaltakin kysymys on parempi väline kuin ilmoitusluontoisen toisten kannanottojen murskaaminen.

Toisaalta ryhmään kuuluminen, konteksti, tekee ihmisestä ihmisen. Ihminen ei ole irrallaan sosiaalisesta todellisuudesta ihminen. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve olla laumassa, lauman jäsenenä ja ammoisina aikoina samankaltaisuuden vaade ja pyrkimys samankaltaisuuteen on ollut hengissä säilymisen ehto. Sitä se on tänäänkin. Kyvykkyys olla yksilöllinen oman viitelaumansa reunaehtojen mukaan takaa yksilölle hänen tavoitteleman aseman ja "vapaamman" elintilan- siis lauman määrittelemissä rajoissa.

Tästä päästäänkin sitten näppärästi heikkoihin signaaleihin ja tulevaisuuden tutkimukseen. Mm. FT Osmo Kuusi toteaa näin Tekniikka ja Talous- verkkolehdessä:
Merkittävimpänä uhkana heikkojen signaalien hyödyntämiselle Kuusi pitää ryhmäuskoa, ”groupthinkingiä” eli ajatusta siitä, että ”me tiedämme ja muut ovat meitä tyhmempiä”. Menestyvät ja imarteluun taipuvat ryhmät organisaatiossa ovat Kuusen mukaan erityisen alttiita ryhmäuskolle.
Innovaatioiden syntymiseen tarvitaan Kuusen mukaan myös ympäristö, jota kiinnostaa poikkeava ja jossa erilaisuutta siedetään.
Toisaalla Kuusi toteaa
- Aina tulee olemaan ihmisiä, joiden osaaminen ja taidot eivät riitä työelämässä, sanoo Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkija Osmo Kuusi. Hän ei luota edes koulutuksen rajattomaan voimaan:
- Jos ihminen ei tule toimeen muiden kanssa, ei siinä auta vaikka kuinka opiskelisi. Pelkkä huippuosaaminen ei korvaa sosiaalisuutta. (Lue lisää tästä.)
(edit 3.8.2009)


Comments