Opinko elämää vai koulua varten?

 Olen tylsä opettaja. Teetän kursseillani useita aika laajoja tehtäviä. Yksi suuritöisimmistä tehtävistä on oppimispäiväkirjan kirjoittaminen. Se tuntuu monesta nuoresta hyvin vastenmieliseltä. No en väitä, että tällainen pohdiskelu on aikuisenkaan mielestä aina niin kovin mielekästä, siinä joutuu välillä menemään turhan syvälle oman ihonsa alle. Syy miksi teetän tietyn tylsisiä tehtäviä on siinä, että korkeakoulun tehtävänä on  harjaannuttaa opiskelijoita toisaalta itsenäiseen ajatteluun ja tiedon soveltamiseen. Sitäpaitsi meidän koulutuksen sanotaan olevan käytännönläheistä. Minulle se tarkoittaa sitä, että tarjoilen työkaluja, joita voi soveltaa elävässä elämässä. Oppimispäiväkirja on yksi tällainen.

-Seis, sanoo opiskelija. -Mitä tekemistä oppimispäiväkirjalla on mukamas käytännön kanssa? 

Mikä on välttämätöntä tietoa?-kirjoituksessani tähän asiaan tulee hieman valaistusta. Kirjoitustaito, niin sanoo ihka elävä  työelämän edustaja, on keskeinen osa ammattitaitoa. Muistan varsin hyvin, kun lukiosssa matematiikan opettajani selitti meille, että laskemaan oppii vain laskemalla ja kirjoittamaan vain kirjoittamalla. Kuulostaa yksinkertaiselta. Se on yksinkertaista, mutta ei välttämättä helppoa. Sillä harjoitteluun pitää sitoutua ja sitä pitää tehdä säännöllisesti. On helppo mennä kielipään tai matikkapään puuttumisen taakse. Meillä ei kuitenkaan ole selkeästi tällaisiä päitä, jotka määräisivät ennalta sen, mitä kykenemme oppimaan ja omaksumaan. Eikä oppimista voi siirtää huomiseen. Hetkeen kun se sattuu huvittamaan.

Opinnäytetyö on yksi opiskelijan ensimmäisiä suuria itsenäisiä kirjoitustehtäviä. Sen kanssa monet kompuroivat tavalla jos toisella. Suurin syy epäonnistumiseen on useimmiten huono ennakkosuunnittelu. 

Oppiminen ei lopu valmistumiseen, vaan se jatkuu läpi elämän. Opimme formaalin ympärisön lisäksi informaalissa ympäristöissä. Ei ole harvinaista, että valmistumisen jälkeen ihminen rupeaa miettimään, onko hän oikealla uralla? Ennakointi ja oman ammattiaidon pitäminen ajan tasalla on välttämätöntä. Kouluttautuminen ja elinikäinen oppiminen voidaan nähdä itsensä huoltamisena ja oman markkina-arvon pitämisenä ajan tasalla.  

Oppimispäiväkirja soveltuu hyvin moneen tilanteeseen. Jos päiväkirja nimi tökkii, voi puhua oppimisraportista tai kehittymisraportista.

Vinkkejä oppimispäiväkirjan kirjoittamiseen (Helsingin yliopisto)
Ohje oppimispäiväkirjaan (TKK) Erittäin hyvä ohje.

 Itse opiskelin lukuvuoden 2011-2012 aikana opettajan ammattipedagogiset opinnot Haaga-Helian verkko-opinnoissa. Tässä pätkä oppimispäiväkirjastani, jossa olen pohtinut opinko elämää vai koulua varten?

 Viikko 33 - Opinko elämää vai koulua varten?

Edellisen viikon aihe jäi pyörimään päähäni. Mietin tätä asiaa nimittäin niin tiiviisti sunnuntaina mustikkametsässä, että olin vähällä kadottaa suunnan siitä, missä olin. Opiskelun palo. Missä se on? Mä tulin tänne, kun en päässyt yliopistoon, sanoo pipopäinen nuori... Miksi en opiskelisi täällä täysillä? Sillä nämä asiat tässä maailmassa eivät ole niin kovin monimutkaisia. Yllättäen näistä on kovasti hyötyä siellä yliopistossakin. (Ennakkoasenteen ja ajatuksen voima)

Miksi yleensä joku opiskelee jotakin? Siksikö, että saa hyvät arvosanat vai siksi, että saa eväitä elämäänsä? Kysyykö opiskelija koskaan itseltään: Miten voin hyödyntää opintojani eri tilanteissa? Kysyykö kukaan sellaista kysymystä itseltään koskaan? Lukukausi ei ole edes vielä alkanut, kun olo on jo skeptinen.

On tietysti iloinen asia, että nuori pääsee sinne, minne eniten toivoo pääsevänsä, mutta asiat eivät aina ole sitä, miltä ne nuoren päässä näyttävät. Ajattelen ystävääni, joka väitteli  omasta pääaineestaan neurokirurgiasta hieman itseäni aikaisemmin. (siis minä olen kauppatieteilijä en lääkäri) Hän totesi väiteltyään, että lääkärin ammatti ei oikeasti olekaan hänen juttunsa. Puhuimme siitä, kuinka nuori joutuu tekemään valintansa ja kuinka vähäisillä tiedoilla nuori tekee ammatinvalintansa. Ammatit eivät olekaan elävässä elämässä sellaisia, millaisia mielikuvia niistä on olemassa.

Esimerkiksi opettajan ja lääkärin ammateissa on paljon sellaista, mikä ei näy. Molempia töitä tehdään koko persoonalla ja molemmissa töissä on jatkuva uudistumisen ja kehittymisen haaste. Vaatimukset muuttuvat jatkuvasti, tietoa tulee lisää ja siitä pitäisi osta poimia olennainen.

Ja tuo vaatimus joksikin tulemisesta, mitä esim. Kaija Martinheikki-Kokko (2007, 80-82) pohtii kirjoituksessaan, vaikkakin hänen näkökulmansa on monikulttuuristen opiskelijoiden näkökulma, on jotenkin sellainen sukupolvelta toiselle siirtyvä paine. Se tulee vähän salakavalasti aluksi, kun ensimmäiseltä luokalta saakka kysellään, että mikä susta tulee isona. Viimeistään se muuttuu ahdistukseksi ja vaatimukseksi siinä vaiheessa, kun valmistuu ylioppilaaksi. Sitten alkavat kyselyt: Minne sä haet? Oletko lukenut pääsykokeisiin?  Oletko käynyt valmennuskurssilla? Sitten alkavat kyselyt siitä minne olet päässyt.

Entäpä sitten kun pääsee hakemaansa oppilaitokseen? Sitten alkavat paineet toisaalta oppilaitoksen taholta ja toisaalta lähipiirin taholta. Siinä seikkaillaan erilaisten vaatimusten verkostossa edestakaisin. Elämä näyttäytyy haasteelliselta eikä ensimmäiset oikeat työkokemuksetkaan vakuuta tulevan elämän helppoudesta. Oppimiselle tulee toivottavasti uudenlainen merkitys.

Sitten tulee tietenkin tämä identiteettikysymys, josta esim. Jaana Saarinen (2007, 152-154) kirjoittaa tutkijan näkökulmasta tekstissään. Tutkijaksi oppiminen on hänen mukaansa sidoksissa kulttuuriin ja sosiaalisesti rakennettuun todellisuuteen. Sama pätee minkä tahansa ammatin kohdalla. Jokaisessa ammatissa, joka vaatii pitkäkestoista opiskelua ja toisaalta huomattavaa määrää työtunteja oman ammatin aihealueen oppimiseen (vert. esim. lääkäri, solubiologi, ydinfyysikko, opettaja ym.) syvällisesti.

Puhutaanko ammatillisen identiteettiin kasvamisesta riittävästi? Pitäisikö oppilaitoksissa olla kurssi, jossa puhuttaisiin ammatillisesta kasvusta ja sen vaatimista henkisistä voimavaroista? Laajasti vastuuta sisältävissä tehtävissä työtehtäviin liittyvät vastuut voivat tulla noviisille shokkina. Katja Vähäsantanen (2007, 159) toteaa, että nykyisissä jälkiteollisessa yhteiskunnassa korostetaan yksittäisten organisaatioiden asettamien identiteettimallien merkitystä ammatti-identiteetin rakentumisessa. Vähäsantanen toteaa, että on havaittu, että työntekijöiltä vaaditaan organisaation määrittelemän subjektiaseman hyväksymistä ja organisaation ydinarvoihin, tavoitteisiin ja kulttuuriin samaistumista. Ammatin lisäksi tai ammatin sijaan työntekijän tulee kiinnittyä siis organisaatioon ja työpaikkaan.

   Sitten pohdimme yhden lähimmän työkaverini kanssa jälleen siitä, että kuinka merkityksellistä sellaisen arkisen opetuskeskustelun käyminen on! Se on suorastaan elinehto jaksamiselle. Ryhmän tai parin voima. Sitä se on parhaimmillaan.