Juha T. Hakala Tylsyyden ylistys

Kuva Alma Talent ja Juha T. Hakala

Juha T. Hakala 
Tylsyyden ylistys
Alma Talent 2018

Voinee sanoa, että olin vähintäänkin iloisesti yllätetty ja sen seurauksena olo on edelleen iloisen pöllämystynyt, kun löysin Juha T. Hakalan teoksen Tylsyyden ylistys postilokerostani. Kirjat saavat nimittäin sydämeni laulamaan ehkä juuri siksi, että esimerkiksi kirjojen avulla, kuten kirjan takakansitekstistä voi lukea, läntisen pallonpuoliskon ihmisistä lähes puolet pyrkivät pyristelemään irti vähäisimistäkin joutohetkistä. (Huom. Hakala ei millään tavalla väitä, että kirjojen avulla. Tämä on kärjistykseni.) Joutohetkenä on nimittäin hyvä tarttua kirjaan. Erityisen mukavaa se on kun kesäsade rummuttaa mökin peltikattoon ja ympärillä on muuten aivan hiljaista. Mukava asento nojatuolissa iso termospullo vieressä, josta voi välillä kaataa lämmintä vettä teepannuun.

Oivallinen on myös kirjan kansi, jossa on kurkistusikkuna psykedeelisen värikkääseen sisuslehteen. "Kurkistusaukot" näkyvät läpi kirjan siellä täällä ja niissä on ajatelmia.

"Säännöt ovat tylsiä ja siksi en pidä niistä." - Simon Cowell.

Kirja tarjoilee laajemminkin kurkistusaukkoja. Se on mielenkiintoinen, oivaltava. Teoksessa on mukana on veijarimaista ironiaa ja ehkä pieni ripaus sarkasmiakin. Juuri sopivasti, jotta avonystyröissä alkaa tapahtua pientä liikettä. Herää useammassa kohtaa unesta ja kysyy, mitäs tämä mahtaakaan tarkoittaa omalla kohdallani?

Tylsyys on tarpeellinen tunne. Erityisesti luova ihminen tarvitsee työnsä ponnistuspohjaksi ainakin siivun tietynlaista tylsyyttä, kirjoittaa Hakala (2018, 30) ja jatkaa , että ikävystymisen julmimmat seuraukset voivat suistaa valmistautumattoman ihmisrievun suorastaan pahimpaan kurjuuteen: väkivaltaan tai rippuvuuksiin.  Riippuvuudet ovat niitäin samaa perhettä ja sukua tylsistymisen kanssa. Usein juuri niiden avulla yritetään paeta tylsyyden kuristavaa otetta. (32.) Tässä herää tietenkin kysymys, että miksi joku kykenee tylsistymään vähemmän tuhoisammin kuin toinen? 

Huomaan pohtivani menneenä lauantaina (27.10.2018) tullutta Anne Flinkkilän (Flinkkilä & Tastula) haastattelua otsikolla: "Somepioneerinlapsilla ei ole älypuhelimia - "Kun tietää miten makkara tehdään, ei halua syödä sitä" "(30.10.2018). Rivien välistä ja suoraan riveiltä tuli vähän samansuuntaisia ajatuksia siitä, että jatkuvat virikkeet eivät ole hyväksi ja ihminen on lajitoverilleen tärkein asia. Kirjoitin tietokoneettomasta opiskelusta tähän blogiin vuonna 2015 otsikolla Tietokoneeton opiskelu, hiljainen signaali?

Me tarvitsemme juuri tällaisia mielen kurkistusluukun avaajia (s. 31), jollainen Hakala aivan lähtökohtaisesti on. Kuten Hakala toteaa, varsin moni länsimaalainen viettää noin 40 % valveillaoloajastaan tujotellen tai naputellen jotakin elektronista laitetta. (s. 47.) Miten tähän on päädytty, on hyvä kysymys. Ymmärrykseni mukaan masennus on lisääntynyt samaa tahtia kun erilaisia sosiaalisen median kanavia on putkahtanut esiin, joissa pitää näkyä ja näyttää täydelliseltä, odottaa tykkäyksiä ja laskea seuraajien määrinä. On tosiaan hyvä kysymys, mitä meille on tapahtumassa? Lisäksi on hyvä pysähtyä miettimään päätätkö itse olla läsnä kaikissa kanavissa seuraamassa, mitä muut tekevät ja montako tykkäystä päivityksesi on saanut, vai olisiko hyvä pysähtyä elämään ihan sitä omaa elämää ja lukemaan vaikkapa kirjaa. Onko nykyihmisen suurin tuska kuolinvuoteella miettiä, miksi ei enemmän nauttinut auringonpaisteesta, tähtitaivaasta tai läheisten seurasta sen sijaan, että tykkäsi, päivitti, jakoi, kommentoi ja #osallistui kaikenlaiseen jakamiseen verkossa. 

Kuten Hakalakin (2018, 47-49) toteaa, juttuun liittyy useampiakin näkökulmia. Emme edes tarkkaan ottaen tiedä, onko kehitys menossa oikeasti pahaan suuntaan vai miten asioihin tulisi suhtautua. Tutkimustietokaan ei anna yksiselitteistä vastausta. Mitä pelaaminen vaikuttaa nuoriin? Häviääkö kyky kuvitella itse? Tuleeko elämästä peli? Suorituspeli tai ihmissuhdepeli?

Katoaako lukutaito, tuleeko siitä vain valikoidun joukon taito? Viestivätkö ihmiset tulevaisuudessa merkein. Peukutusta ylös ja alas. Ja kun oikein tykkää sydän. 

Joka tapauksessa nämä pienet heitot, joita voi kutsua kurkistusluukuiksi tai makupaloiksi, toimivat vähän kuin joulukalenteri lapselle.  Hakala on onnistunut koukuttamaan ainakin minut. Malttamattomana odottaa jo sitä, koska pääsee avaamaan seuraavaa luukkua.  

Erityisesti ihastuin/havahduin seuraaviin asioihin:

• Rakettitutkija Kendall'iin, joka ryhtyi kehittämään rokotteita!

• Ajatukseen siitä, että monet Nobelin saaneet tutkijat eivät ole saaneet koulutusta alalle, josta he palkintonsa ovat saaneet. Tarvitaanko siis nimenomaan luovuutta ei niinkään koulutusta? Laatikon ulkopuolella olemista ja vähän "hankalaa" luonnetta - uskallusta väittää vastaan? Tuorein silmin näkeminen!
• Itsekin Hakalan oivaltavaa grauopasta tavanneena voin allekirjoittaa hänen ajatuksensa, että kun tutustuu laajasti erilaisiin ajatuksiin, oppii. Kun opiskelee itse laajasti, avautuu uusia ajatusrakenteita. Uskallan väittää, että kaikesta opiskelemastani on minulle ollut jonkinlaista hyötyä enemmän kuin haittaa. Ellei haitaksi lasketa sitä, että on vaikea työllistyä. 
• Rita Kingin "luova levottomuus"
• Nykyihminen on 80 -vuotiaana ollut 17,6 vuotta liimautuneena ruutuun. kannattaako? Kun tänne ei ole uusintoja, niin kannattaisiko mieluummin tuijottaa sitä tähtitaivasta, katsoa pellon yllä viipyilevää usvaa tai katsoa, kun aurinko uppoaa horisonttiin ja vähitellen tulee tasaisen pimeää.
• Harvardin yliopiston ja MIT:n yhteistyönä tehdyssä tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että mobiilin teknologian lisääntyminen nuorten elämässä korreloi heidän kokemuksiinsa vaikeudesta kohdata toinen ihminen.