Muutaman kollegan kanssa tuli keskusteltua Arthur Poropatin artikkelista Students don’t know what’s best for their own learning. Poropat kirjoittaa, että opiskelijat eivät useinkaan tunne oppimistyyliään ja he eivät hahmota sitä, mitä ovat oppineet. Oppilaitoksissa oppimisen arviointi keskittyy puolestaan pääsääntöisesti oppilaan muistin testaamiseen eikä siihen, mitä hän oikeasti on asiasta ymmärtänyt ja kuinka hän näkee ko. oppiaineen tai asian olevan osana ammattitaitoaan ja pätevyyttään työelämässä.
Oppimisen arvioimisessa käytettävät menetelmät, siis muut kuin muistamista mittaavat kokeet, vaativat opettajalta paneutumista opettamaansa aineeseen ja myöskin aikaa perehtyä vastauksiin. Valitettavasti oppilaitoksissa tätä asiaa ei ole käsitetty, mitä se käytännössä vaatii ja tarkoittaa.
Toki opettajia patistetaan käyttämään monipuolisia arviointimenetelmiä ja opettajilta vaaditaan käytännönläheisiä opetusmetelmiä, mutta useinkaan opiskelijoilla ei ole käsitystä siitä, että nämä käytännönläheiset menetelmät vaativat heidän omaa aktiivista panostaan ja paneutumistaan tehtäviin ja opiskeluun. Puhumattakaan, että oppilaitosten johdossa työskentelevät käsittäisivät, että tällaiset opetusmenetelmät ovat äärimmäisen haastavia toteuttaa isoissa yli 40 hengen ryhmissä. (Opetuksellisesti ihanteellinen ryhmäkoko olisi maksimissaan 20 opiskelijaa, jossa opettaja kykenisi arvioimaan opiskelijan prosessia.) Aikaresurssia ei anneta riittävästi työn tekemiseen, puhumattakaan työn kehittämiseen ja uudenlaisten arviointimenetelmien käyttöönottoon.
Oppiminen on luova prosessi. Tarkemmin sanottuna oppiminen on oppijan henkilökohtainen, luova prosessi. Ammatillinen kasvu ja kehitys tulisi olla yhtenä punaisena lankana jokaisella kurssilla. Yksi kollega pyytää opiskelijoitaan pohdiskelemaan kurssin päätteeksi, miksi kurssi on ollut osana opiskelijan opintoja ja millä tavalla se kehittää hänen pätevyyttään alalla, johon hän on valmistumassa. Hän kertoo, että tämän kysymyksen vastaukset kertovat opiskelijan ymmärryksen tasosta oikeastaan enemmän kuin mikään muu.
Kokemuksesta tiedän, että opiskelijat ahdistuvat tehtävistä, joissa heiltä vaaditaan päätöksentekoa ja oman osaamisensa analyysia.
Yksi oppimiseen liittyvä ongelma nuorella, korkeakoulutasolla, saattaa olla se, että hän kuvittelee asioiden olevan yksiviikaisesti joko tai. Hän ei pysty käsittämään, että jokaiseen ongelmaan ei ole olemassa yhtä ainoaa ratkaisua tai ratkaisua ylipäätään (wicked problem). Tämä asia saattaa aiheuttaa turhautumista ja jopa loppuunpalamista.
Samoin se, että hän joutuu tekemään ratkaisuja itse siitä, mitkä asiat hän esim. valitsee oppimispäiväkirjassaan käsiteltäväksi, voi olla joissakin tapauksissa suorastaan ylivoimaista. Totuus on kuitenkin se, että työelämässä näitä valintoja eri asioiden välillä joutuu tekemään jatkuvasti. Esimies antaa yleensä tehtävän ja työntekijällä on vapaat kädet toteuttaa homma. Se vaatii kykyä hakea tietoa, poimia olennaiset asiat ja tehdä päätös suuntaviivoista ja hoitaa homma.
Aikuisten maailmassa on monia asioita, joita voi tehdä useammalla tavalla ja lopputuloksena on ihan toimiva ratkaisu.
Lukemistoa
Kuvan lähde: http://2.bp.blogspot.com/-AKG4Qg7u2NU/T1WZaQzdnGI/AAAAAAAAAUE/r7qFCbYro10/s1600/THINKLAB_WSWP.jpg
Richard Buchanan (1992) Wicked Problems in Design Thinking Design Issues Vol. 8, No. 2 (Spring, 1992) (pp. 5-21)
Camillus, J.C. (2008) Strategy as a Wicked Problem. Harvard Business Review.
Wicked problem (Wikipedia)
Comments