Joskus elämä yllättää. Paikallislehdessä (Ikkuna) oli eilen ruusuja-palstalla kiitokset. Lämmittivät mieltä. Kiitos kiitoksista LT 1-1 vm 2014-2015.
Opettajan työ on haasteellista. Joku tykkää joku ei. Ja tiedän, että oma opetustyylini jakaa opiskelijat aika tavalla kahtia: niihin jotka tykkäävät ja niihin jotka inhoavat.
Kun opettaja työntää opiskelijan epämukavuusalueelle (siellä se oppiminen tapahtuu) se ei välttämättä tunnu juuri sillä hetkellä kovin mukavalta. Opettajan tehtävä on kuitenkin aiheuttaa oppilailleen jonkinasteista ahdistusta, sillä silloin jotakin yleensä liikahtaa.
Törmään usein siihen tosiasiaan, että nuori, lukiosta hyvin arvosanoin valmistunut oppilas turhautuu, kun kiitettävien arvosanojen saaminen ei olekaan korkea-asteella itsestään selvää.
Yksi oppimiseen liittyvä ongelma nuorella (ja välillä vähän vanhemmallakin), korkeakoulutasolla, saattaa
olla se, että hän kuvittelee asioiden olevan yksiviivaisesti joko tai. Ja näinhän hän on alemmilla kouluasteilla tottunut ajattelemaan ja niin häntä on läpi peruskoulun ja lukion opetettu. Nuori ei välttämättä pysty käsittämään, että jokaiseen ongelmaan ei ole olemassa yhtä
ainoaa ratkaisua tai ratkaisua ylipäätään (wicked problem). Tämä asia
saattaa aiheuttaa turhautumista ja jopa loppuunpalamista. Kirjoitin tästä aiheesta tähän blogiin otsikolla How to recognise learning? /Kuinka havaita/tunnista oppimansa?
Eikö oppiminen sitten voi olla hauskaa? Voi, ja se on, kun asenne on oikea, mutta täysin uusien asioiden oppimiseen liittyy välillä myös verta, hikeä ja kyyneleitä. Oman oppimistyylin hahmottamiseen kannattaa käyttää aikaa samoin kuin omien tavoitteiden kirkastamiseen.
Kun on hyvä kartta ja suunta minne mennä on sinne määränpäähän sitten huomattavasti helpompi suunnistaa.
Lähetetty Windows Phonesta
Comments