Tekniikan lisensiaatti Petri Pommelin on kirjoittanut kehittäjän silmin tarinoita tosissaan, mutta ei vakavissaan. Kirja tuli tarpeeseen ja toimi itselleni piristysruiskeen tavoin marraskuisena perjantai-iltapäivänä, jolloin sain teoksen suoraan hyppysiini erinomaisen logistisen prosessin lopputulemana. Kiitokset tästä Kamulle, joka osasi jotenkin arvata, että juuri tällaisesta ilahdun ja saan osan virtapiireistäni järjestykseen. Kirjoittaja kehoittaa takakannessa hyppäämään kyytiin ja niinhän minä tein. Hautauduin sohvannurkkaan illaksi ja huristelin kirjan kyydissä alusta loppuun lähes yhdeltä istumalta.
Conservativicus conservativicus ei ole kuollut sukupuuttoon. Laji on voimissaan ja jopa ehkä lisääntyy nopeammin kuin aiemmin, vai huomaako sen vain herkemmin, kun on jokseenkin sitä mieltä, että Radicalitivicus radicalitivicus on välttämätöntä, suorastaan elinehto, etenkin niissä tilanteissa, joissa tuo Conservativicus yrittää nostaa päätään. Mielenkiintoista on, että sitä löytää erityisen paljon paikoista, joissa sitä ei luulisi juurikaan olevan. Se vähän huolestuttaakin, sillä käsitys siitä, että me hieman varttuneemmat olisimme tässä suhteessa haastavimpia. Asia on käytännön kokemukseni mukaan lähestulkoon juuri päinvastoin.
Mistä se sitten johtuu? Siis se, että varttuneemmat ovat enemmän tuota Radicalitivicus-heimoa kuin nuoremmat, vaikka luulisi asian olevan toisin. Jotenkin ajattelen, että syynä voi olla kokemus ja kokemattomuus. Kun ei ole kokemusta ei välttämättä uskalla lähteä kokeilemaan. Kokemuksen takia rohkelikko taas tietää, että jotkut asiat eivät toimi ja on valmis tekemään radikaalisti melkein mitä tahansa saadakseen aikaan edes jonkinlaisen muutoksen. Vaikka sen uhalla, että seuraavissa pyöreän pöydän ritarien konferenssissa löytää itsensä (hätä)poistumistien kohdalta. Toki onhan organisaation vaikeampaa sietää organisaatiohäiriköitä, jotka ovat vuosien saatossa nauttineet aimo annoksen erilaisia kehittämisajatuksia, olleet mukana näkemässä ja kokemassa muutoksia siellä ja täällä ja useamman kerran hypänneet täysin tuntemattomaan tavoitteena kehittää ja kehittyä. Erityisen hankalia he ovat vähän vanhemmille Conservativicus conservativicus-heimon jäsenille ja etenkin niille, jotka ovat olleet aina samassa paikassa ja syväsisästäneet jarruhenkilön roolin. Hullun työn tauti on kai kroonista eikä siihen ilmeisesti ole löydettävissä helpotusta. Jarruhenkilö onnistuu sentään joskus hieman vähentämään sitä energiaa joka vie Radicalitivicusta kerta toisensa jälkeen flown aallonharjalle jolloin tästä lajitoverista tulee entistä rasittavampi- ainakin Conservativicus-ajatteluun taipuvaisen näkökulmasta.
On aina nautinto lukea teosta, joka on kirjoitettu älykkäästi, kepeän oloisesti, mutta kuitenkin tosissaan. Toivottavasti keisari on tajunnut kurkata vaatekaappiinsa ja vähän vilkaista päälläänkin olevia kuteita sillä silmällä.
Lähteet ja lukemisto
Pommelin, Petri. (2016). Matkan varrelta. Tarinoita kehittäjän silmin. BoD. Helsinki. (27.11.2016).
Comments
Petri Pommelin
Erimielisyyksiin uskaltautuminen on tärkeä rohkeuden laji